Black Jazz Records kaappasi jazzin takaisin rahamiehiltä – seurasi upeita levyjä ja lopulta synkempiä riitoja

The Awakening.

Matti Nives kertoo Jazz kiinnostaa -juttusarjassa vuonna 1969 Yhdysvaltain Kaliforniassa perustetusta Black Jazz Recordsista, joka toi julki joitain jazzin historian hienoimmista levytyksistä.

Tärkein nykyjazz on riippumattomien pienlevymerkkien julkaisemaa. Tämä on ollut asianlaita jo hyvän aikaa, mutta harvoin tulee ajatelleeksi, että itse julkaisemisen konsepti on verrattain moderni keksintö.

Kirjoitin jo aiemmin palstalla privaattiprässeistä eli omakustanteista jazzissa, mutta mitä varsinaisiin pienlevymerkkeihin tulee, on vuonna 1969 Kalifornian Oaklandissa perustettu Black Jazz Records eräs tärkeimmistä uranuurtajista.

Levymerkki perustettiin nostamaan esille nuoria afroamerikkalaisia artisteja. Black Jazzin taustalta löytyivät pianisti Gene Russell (1932–1981) ja menestyksekäs perkussionisti Dick Schory. Russell levytti Black Jazzille itsekin ja Schory tiettävästi toimi operaation rahoittajana luotuaan varallisuutensa kaupallisemman musiikin saralla.

(Schory perusti samoihin aikoihin myös Ovation Records levymerkin ja hän oli ollut aiemmin kehittelemässä Dynagroove-nimellä tunnettua lp-masterointiprosessia RCA-yhtiölle.)

Black Jazzin viesti oli selkeä. Mustien muusikoiden operoima levymerkki ottaa jazzin takaisin haltuunsa rahamiehiltä julkaisten tiedostavaa, väkevää ja eteenpäin suuntautunutta uutta jazzia. Toiminnan intensiteetti selviää kerralla katsomalla Black Jazzin logoa tai katalogissa esiintyviä upeita mustavalkoisia levynkansia.

Black Jazz Recordsin vuosina 1971–75 julkaisemat 20 albumia ovat tulta ja tappuraa. Gene Russell avasi pelin enteellisesti nimetyllä levyllään New Direction, ja tämän vuoden heinäkuussa edesmennyt basisti Cleveland Eaton päätti tiiviin sarjan levyynsä Plenty Good Eaton. Väliin mahtuu yhteiskunnallisesti kantaaottavan ”spiritual jazzin” kulmakiviin kuuluvia julkaisuja.

Ainoa yhtyenimellä esiintynyt artisti Black Jazzin rosterissa oli The Awakening – bändi, jonka juuret olivat Chicagon AACM-järjestössä (The Association for the Advancement of Creative Musicians). Kokoonpanon kaksi levyä tulevat vastaan säännöllisesti musiikkitietäjien top-listoilla.

Oikeastaan Black Jazzin katalogista ei löydy heikkouksia. Kukin levyistä tuntuu jollain tapaa ”pakolliselta”, siltä että musiikki yksinkertaisesti täytyi saattaa kuultavaksi. Tässä on mielestäni avain omaehtoisen julkaisutoiminnan ymmärtämiseen. Pienmerkit Black Jazzista lähtien pistävät pihalle musiikkia, jota ei muuten olisi olemassa. Mainittakoon vielä kuriositeettina, että Black Jazzin levynumerointi skippaa julkaisun BJ/13 epäonniseksi koetun julkaisunumeron vuoksi.

Erilaisia Black Jazz -aiheisia remix- ja dj-miksausprojektejaan ovat julkaisseet ainakin Gilles Peterson, DJ Mitsu, Muro ja Theo Parrish. Berliinissä asuva promoottori Thomas Vermynck puolestaan järjesti viime vuonna Black Jazz 50 vuotta -juhlakonsertteja, joissa mukana oli merkin edellä mainittuja artisteja ja myöskin labelin levyillä esiintynyt, sittemmin disco-laulajana maineeseen noussut Jean Carn.

Tätä kirjoitettaessa Black Jazzin etsittyjä klassikkolevytyksiä on vihdoin tulossa uudelleen saataville yhdysvaltalaisen Real Gone Music yhtiön toimesta. Aloite on erittäin tervetullut ja ajoituskin vaikuttaa täydelliseltä.

Artistit tosin ovat epävirallisissa yhteyksissä muistelleet rahaepäselvyyksiä labeliin liittyen, ja Washington Post julkaisi elokuun lopulla artikkelin, jonka mukaan ”ensimmäisenä mustien hallinnoimana jazzlevymerkkinä pidetty Black Jazz olikin ehkä kokonaan valkoisen hepun omistama”. Artikkelissa kuvaillaan riitoja omistussuhteisiin liittyen, ja lyhyesti selitettynä nyt 88-vuotias (valkoinen) Dick Schory on joidenkin väitteiden mukaan myynyt katalogin eteenpäin ilman täysin selkeää omistusoikeutta. Myös Schoryn puolesta löytyy argumentteja ja koko soppa vaikuttaa monimutkaiselta.

Taustalla vellovat epäselvyydet luovat julkaisuprojektin ylle varjon, mutta silti Black Jazzia voidaan pitää tärkeänä suunnannäyttäjänä katalogiaan rakentaville pienlevymerkeille jazzin saralla. Yhteiskunnallisesti Black Jazzin rajoja rikkovalle tuotannolle on tilausta nyt kenties eniten 50 vuoteen sitten levyjen alkuperäisen julkaisun.

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/20.