Tanssia, naurua, itkua ja kirosanoja – Tuomo kertoo, millaista oli Princen jatkobileissä vuonna 2007

Kovana Prince-fanina tunnettu artisti kirjoitti Soundi.fi:lle siitä, miltä tuntui seistä seitsemän metrin päässä suurimmasta sankaristaan.
29.4.2016 18:09

Eilen, tasan viikko traagisten tapahtumien jälkeen, niputimme yhteen Kotiteollisuuden Jouni Hynysen, Iisan, CMX:n Janne Halmkronan, Kauko Röyhkän, Olavi Uusivirta -yhtyeen Timo Kämäräisen sekä Tuomon muistoja siitä, miten Prince Rogers Nelson ja miehen musiikki on itse kunkin elämään vaikuttanut. Viimeksi mainittu oli paikalla yhdeksän vuotta sitten, kun hitit ja harvinaisuudet raikasivat Lontoon hikisessä yössä.

Lyhyt pysähtynyt hetki. Prince on kääntänyt selkänsä yleisölle ja keskustelee soittajien kanssa. Klubin permannolla huohottava yleisö odottaa. Hengähdystauko on tervetullut, sillä keikka on tässä vaiheessa kestänyt jo lähes kaksi tuntia.

Suurin osa yleisöstä on tietenkin ollut jo katsomassa tätä ennen illan varsinaisen keikan, O2-areenalla soitetun normaalimittaisen show’n, joka kesti varsin kohtuulliset 1,5 tuntia. Mutta tämä onkin aftershow. Paikallaolijat ovat maksaneet 25 puntaa lipusta, jolla pääsee bileisiin, jossa ehkä soittaa Prince. Päätapahtuma on nimeltään 21 Nights In London ja se tarkoittaa, että Lontoon suurin areena on varattu Hra Nelsonille koko kuukaudeksi. Miksi lähteä kiertueelle, jos voi soittaa samassa paikassa joka ilta? Keikat ovat loppuunmyytyjä, ihmisiä saapuu ympäri maailmaa. Jokaisen areenakeikan jälkeen on samassa rakennuksessa sijaitsevalla Indigo2-klubilla afterparty, mutta joka ilta ei välttämättä ole livemusiikkia. Jonain iltana Prince on käynyt esittämässä yhden kappaleen Nikka Costan kanssa. Jonain toisena iltana on ollut pitkät salsajamit.

”Mutta hetkinen, tuolla lavan vasemmassa reunassa seisoo varjoissa kitaristi, jolla on mustat lasit ja pystyssä olevat korkeat takinkaulukset.”

Tänäkin iltana ovella on vielä lippuja saatavilla. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta klubin ovimies on tiennyt kertoa, että näyttää lupaavalta: soittimet on pystytetty lavalle, kitarateknikko on käynyt asettamassa Princen pedaalilaudan paikoilleen. DJ soittaa musiikkia, yleisö on asettunut lavan eteen odottamaan. Kalliit drinkit on kumottu, eikä lisää voi hakea, koska eteen ei ehkä enää pääsisi takaisin. Parvella istuu järjestysmies laserosoittimen kanssa vahtimassa, ettei kukaan ota kameraa tai nauhuria esiin.

Bändi tulee lavalle ja alkaa soittaa… jazzia! Wayne Shorterin Footprints, hieman yllättävää. Fonisti Mike Phillips on eturivissä. Mutta hetkinen, tuolla lavan vasemmassa reunassa seisoo varjoissa kitaristi, jolla on mustat lasit ja pystyssä olevat korkeat takinkaulukset, onko se… On. Yleisö kirkuu ja huojuu isossa aaltoliikkeessä. Kollektiivinen sekoaminen, siinä hän on, elävänä. Supertähti, ikoni, legenda. Mystinen hahmo. Tarinoiden mukaan kummallinen ja arvaamaton mies. Saako häneen katsoa? Entä jos säikäytämme hänet pois? Prince näyttää oudosti siltä, ettei haluaisi olla stara tänään. Hän seisoo sivussa ja soittaa kitaraansa. Bändin jätkä. Toki muu bändi seuraa hänen jokaista elettään ja lukee merkkejä ajatuksen nopeudella. Mutta tämä on silti jammailua, eikä mikään yhden miehen show. Kitarasoolo, kuulostaa Santanalta. Jossain haastattelussa Prince on sanonut ärsyyntyvänsä iänikuisista Hendrix-vertauksista. “Meillä on yhteistä ainostaan se, että olemme mustia. Jos he kuuntelisivat tarkemmin, he kuulisivat enemmän Santanaa.” Juuri nyt se on helppo allekirjoittaa.

”Ensimmäiset äänet tulevat hieman epävarman oloisesti. Siirtymä komppikitaristista staraksi ei ole portaaton.”

Jazzjamit jatkuvat parin biisin ajan. Taustalaulaja ja tanssija Shelby J tulkitsee Sade-coverin. Prince pysyttelee sivussa, kunnes alkaa 1999. Yleisö, joka on ehtinyt hieman rauhoittua, sekoaa uudestaan. Prince siirtyy mikrofonin eteen ja avaa suunsa. Ensimmäiset äänet tulevat hieman epävarman oloisesti. Siirtymä komppikitaristista staraksi ei ole portaaton. Yleisö on vieläkin jonkinlaisessa epäuskoisessa transsissa. Nytkö hän laulaa? Aikooko hän laulaa montakin kappaletta? Toivottavasti tämä ei lopu tähän. Ei näytä siltä. Biisit vaihtuvat, meininki paranee koko ajan. Kaikkien hartiat laskeutuvat pikkuhiljaa. Prince-klassikoita. Arethaa. Chiciä. Sly Stonea. Puhdasta, likaista funkia. Välillä samoja biisejä kuin areenalla aiemmin, hassua. Toisaalta, bileet on bileet ja Le Freak toimii tanssibiisinä kohtuullisen hyvin. I Want To Take You Higherin jälkeen keikka loppuu, lava tyhjenee. Yleisö on kiitollinen, tämä oli täydellistä! Huimat aplodit, ulvomista ja tietenkin rytmikkäät encore-taputukset, vaikka kukaan ei varmaan usko, että lisää olisi tulossa.

Mutta bändi palaakin lavalle ja alkaa soittaa… jazzia! Koko homma alkaa uudestaan alusta, paitsi että biisi on vaihtunut ja ilmassa on vähemmän adrenaliinia ja enemmän endorfiinia. Tämähän on jo tuttua hommaa. Tanssitaan ja nautitaan. Ihana bändi! Pian päästään taas bailumoodiin, Gnarls Barkleya, Tower Of Poweria, Chakaa ja tietenkin mahtavia Prince-biisejä, mutta ei niitä itsestäänselviä hittejä, vaan albumihelmiä. Joy In Repetition! The One! Prince soittaa ja laulaa täydellisesti, tekee kaikki James Brownilta opitut mikkitelineen viettelykikat, piiskaa hikistä bändiään.

Ja jossain kohtaa tätä encoren encorea tulee se erikoinen pysähtynyt hetki. Biisi loppuu, bändi odottaa ohjeita. Prince kääntää selän yleisölle ja puhuu hieman hämmentyneen näköisille bändiläisille. Soita näin, soita näin. Groove lähtee käyntiin. Prince tulee mikrofonin luo, soittaa hetken maailman funkeinta kitaralätkytystä ja sitten alkaa monologi.

”You know, just before the show tonight, someone came backstage and asked me which song I want to release as the next single. Future Baby Mama?”

Yleisö ulvoo.

”Or Chelsea Rogers?”

Yleisö ulvoo.

Future Baby Mama…or Chelsea Rogers…?”

Lisää ulvontaa.

”I mean, singles? Do they even make them anymore? Digital downloads… I’m too old for that! I got a computer. It doesn’t work. Nothing like this comes out.”

Prince osoittaa bändiä, ja yleisö ulvoo.

”Real music by real musicians! This is what I want to do, play here, tonight, for you.”

Minä seison seitsemän metrin päässä lempiartististani. Suurimmasta sankaristani. Miehestä, jonka ansiosta rupesin laulajaksi. Ja hän puhuu minulle siitä, miten tärkeä tämä hetki on. Kaikki muu, musabi$ne$, levymyynti, rojaltit, fyysinen vs. digitaalinen: merkityksetöntä.

Aivan sama. Me. Täällä. Tänään. Se on tärkeää. Vain se. Kylmiä väreitä. Kyyneleitä.

Bändi soittaa samaa groovea ja minä tanssin ja nauran, itken ja kiroilen. Tämä on tähänastisen elämäni paras hetki.

Keikka jatkuu vielä kolme varttia, bändi lähtee pois lavalta pariin otteeseen, mutta tulee aina takaisin. Kukaan ei enää ole oudossa pelonsekaisessa transsissa, nämä ovat vain mahtavat bileet, joissa soittaa mahtava bändi. Jossain kohtaa alkaa tuntua, että Prince on haastanut meidät kestävyysotteluun, jonka olemme häviämässä. Jalkoihin sattuu. Taputan encorea, mutta en ole varma, kestänkö enempää. Kun viimeinen biisi viimein loppuu, kiinnitän huomion rumpali Cora Coleman-Dunhamiin, joka raahustaa pois lavalta kuin maratonin jälkeen. Princen askel sen sijaan näyttää yhä kepeältä. Ulko-ovella ostan merchandise-tiskiltä 60 puntaa maksavan, kultaisella love-symbolilla koristellun tamburiinin.

Tamburiini on sänkyni vieressä kun aamulla herään. Otan sen käteen ja käyn uudestaan läpi, mitä tapahtui. Se tuntuu unelta. Epätodelliselta. Itken onnesta.

Teksti: Tuomo Prättälä

Tuomon muisteluiden apuna toiminut settilista löytyy täältä.

Lisää luettavaa