Princelle

21.4.2016 22:52

Missä olit kun Prince kuoli?

Hyvä kysymys. Olin kivi-paperi-sakset-SM-kisoissa Helsingin Siltasessa. Odottelin vuoroani päästä pätkimään ketoon ensimmäisen vastustajani. Ja kyllä, se oli juuri niin absurdi tilanne kuin se tässä kirjoitettuna näyttääkin.

Istuin Tommi Läntisen ja Samuli Sirviön vieressä, olimme juuri jutelleet Samulin (johon tutustuin alun perin Finnish Prince Mailing List -foorumilla aikana ennen sosiaalista mediaa) kaulassa roikkuneesta Prince-korusta, ja Tommi (jolle juuri olin tilittänyt peruuntuneesta Boycottin Lieksan-keikasta 80-luvulla) oli kertonut, kuinka oli nähnyt Purple Rain -elokuvan tuoreeltaan silloin muinoin. Me liian myöhään syntyneet olimme kateellisia.

Vilkaisin puhelintani, yksi ilmoitus – viesti Ollilta: ”Otan osaa”.

Ajattelin, että ystäväni jo ennakoi tulevaa kivi-paperi-sakset-tappiotani (saldoni oli lopulta yksi voitto, eli pääsin 16 parhaan joukkoon, jii-vitun-haa), mutta heti seuraavana fiidissäni oli linkki uutiseen Princen kuolemasta.

Näytin sitä epäuskoisena Samulille ja Tommille.

Seuraava tunti meni sumussa. Ympäriltä kuului naurua, kun Kaj Kunnas hauskuutti yleisöä. Minut kuulutettiin lavalle kilpailemaan. Otin mukaan Samulin kaulakorun, nappasin mikrofonin juontajan kädestä ja pyysin yleisöä pitämään seitsemän sekunnin hiljaisuuden. Koska Prince on juuri kuollut.

Ja minä rakastan Princeä, muistan sanoneeni mikrofoniin.

Niin minä rakastankin.

Nyt tulee se vaikea osuus: miten puhua poptähden kuolemasta. Mikä on se tunne, joka saa minut nytkin nyyhkimään? Minulta on kuollut liikaa oikeasti läheisiä ihmisiä, että osaan erottaa sen oikean, fyysisesti raastavan surun tästä – mutta kummallisen voimakkaalta ja jopa henkilökohtaiselta tämäkin tuntuu.

Prince-rakkauteni tietävien ystävieni vilpittömät osanotot Facebook-fiidissäni tuntuvat samaan aikaan lämmittäviltä ja korneilta. Kyllä, tietenkin suren, mutta toisaalta – enhän minä Prince Rogers Nelsonia oikeasti tuntenut. Hänhän oli ”vain” poptähti, jossain siellä kaukana.

Mutta samaan aikaan: en ole koskaan ihaillut ketään niin kuin Princeä, enkä tule ihailemaan. En koskaan enää tule vuoraamaan huonettani kenenkään toisen julisteilla. En koskaan enää tule askartelemaan iRiver-mp3-soittimeeni diy-Prince-kuoria. En koskaan enää tule itkemään, kun Paisley Park lähtee soimaan keikalla.

Se sattuu eniten: en koskaan enää tule näkemään Princeä keikalla. Kolme keikkaa ja yksi aftershow jäivät saldokseni.

”Että voi samaan aikaan nauraa kippurassa ja haukkoa henkeä ihastuksesta.”

Tämä kertokoon kaiken: olen kerran viettänyt täydet 24 tuntia putkeen yksin huoneessani, istuen nojatuolissa ja kuunnellen keskittyneesti Princen siihenastisen tuotannon läpi. Alusta loppuun. Ja kun levyt loppuivat 22 tunnin kohdalla, pyöräilin läheisen ystäväni luo ja katsoin vielä kaksi tuntia vhs-videotallenteita.

Olen ladannut floppy discit, cd-r:t, usb-tikut ja kovalevyt täyteen bootlegejä aina viime viikkojen esiintymisiin saakka. Juuri kaksi päivää sitten esittelin toimituksessa epäuskoiselle taittajallemme keikkavideota vuodelta 1980, jossa 22-vuotias Prince kekkuloi sukkanauhoissa ja pikkuhousuissa runkaten sähkökitaransa kaulaa kiimaisena. Ja samalla soittaen vimmaista sooloa teknisesti moitteettomasti ja täysin suvereenilla taidolla.

Tuohon pätkään on helppo kiteyttää kaikki se, mitä Princessä rakastan. Kiistämätön taito ja musikaalisuus yhdistettynä käsittämättömän röyhkeään ja mistään piittaamattomaan itsensä likoon laittamiseen.

Se, että voi samaan aikaan nauraa kippurassa ja haukkoa henkeä ihastuksesta.

Olen kirjoittanut Prince-faniudestani ja Princen merkityksestä artikkelin Soundiin seitsemän vuotta sitten, jos kiinnostaa niin voitte lukea sen täältä. Tai no, lukekaa se.

Juuri nyt faktojen toistaminen tuntuu turhalta. Maailma on jo täyttynyt surunvalitteluista ja todistajanlausunnoista, ja Prince on viimeistään nyt ikuisesti sementoitu nerojen joukkoon. Ihan kuin siitä olisi ollut jotain epäselvyyttä.

Kun kuulin Princen kuolemasta olin Helsingissä, 160 kilometrin päässä kotoa. Minut valtasi välittömästi kova koti-ikävä. Halusin kotiin todistamaan, ettei tämä ollut totta.

Sen pitämäni seitsemän sekunnin hiljaisen hetken jälkeen minulla oli yllättävänkin hauska ilta. Nauroin paljon, nauroin vaikka hävisin kivi-paperi-sakset-matsin paidattomalle Oku Luukkaiselle. Hymyilin kun kävelin Kalliosta rautatieasemalle. Kaisaniemen puistossa lokit nauroivat niin kovaa, että eihän se voinut olla tarttumatta.

Nyt istun junassa matkalla Helsingistä kotiin. Vaikka kuinka toivon, ei uutinen muutu pahaksi uneksi kun saavun Lempäälän asemalle. Pian kävelen kotiin, katson useiden hyllymetrien mittaista Prince-kokoelmaani, otan Sign O’ The Times -vinyylin esiin, laitan Princen parhaan biisin If I Was Your Girlfriendin soimaan ja murrun.

Lisää luettavaa