Vaikka tulisi kutsu GNR:n lämppäriksi, Melrose tarkastaa, onko muita keikkoja jo sovittu: ”Olisi tosi epäkorrektia sanoa, ettemme nyt tulekaan”

Reilut 40 vuotta sitten perustetun Melrosen keulakuva Tokela on vanhan koulukunnan rock’n’rollin herrasmies, joka tekee sen, mitä lupaa. Kitaran varressa mies on yhä pitelemätön elukka, jonka energia tuo yleisön keikoille vuodesta toiseen. Toni Keränen haastatteli muusikkoa Soundiin 10/22.
8.12.2022 13:48

Melrosen kitaristi–laulaja Mika ”Tokela” Tuokkola täräyttää haastattelutuokion aluksi oman käsityksensä Soundin artikkelin järkevyydestä.

– Minun on vähän vaikea keksiä mitään syytä, miksi meidän bändistä pitäisi kirjoittaa tässä lehdessä, kun mehän emme ole pitkiin aikoihin tehneet mitään muuta kuin pysytelleet hengissä ja soittaneet keikkoja, Tokela nauraa.

Jo vuonna 1981 perustetun yhtyeen viimeisin levy Got It Made julkaistiin toden totta jo seitsemän vuotta sitten. Mutta ilmaisu ”pysytelleet hengissä” on turhan vaatimattomasti sanottu Tokelalta, sillä Melrose on esimerkiksi viimeisten kymmenen vuoden aikana tehnyt noin 350 keikkaa – ja tässä pitää ottaa huomioon koronavuosien vaikutus.

Juuri live-soittaminen on ollut Melrosen olemassaolon ydinmehua jo alkuajoista lähtien. Tänä vuonna yhtye on kymmenien normaalien baarikeikkojen ja Rock in the Cityn kaltaisilla festivaaleilla esiintymisten lisäksi esimerkiksi lämmitellyt tanskalaista D-A-D:tä elokuussa Helsingissä.

Tällä vuosituhannella samankaltaisia suuren näkyvyyden lämppärikeikkoja on ollut niin ZZ Topin, Guns N’ Rosesin kuin Lynyrd Skynyrdin rinnalla. Kuten niin moni asia Melrose-maailmassa, nämäkin suurkeikat ovat vaikuttaneet langenneen yhtyeen eteen kuin itsestään.

– Me emme ole koskaan tarjonneet itseämme aktiivisesti tuollaisiin. Promoottorit ovat vain ajatelleet, että me saattaisimme sopia lämmittelijäksi, Tokela kertoo.

– Niissäkin tapauksissa tarkastamme aina ensin, ettei ole jo muuta sovittua keikkaa samaan aikaan. Vaikka olisi kyse mistä vain kuppilasta, niin olisi todella epäkorrektia ilmoittaa, että emme me nyt tulekaan, menemmekin tuonne muualle. Sen kuppilan tyyppi ei ottaisi meitä keikalle enää ikinä toista kertaa, Tokela linjaa.

Tällainen suoraselkäinen työmiehen asenne leimaa kaikkea Tokelan ja kumppaneiden tekemistä. Hommat hoidetaan sopimuksen mukaan ja luotto on ansaittu. Mutta kun lavalle päästään, asiallisuus vaihtuu hikiseen tulitukseen. Nöyristelystä ei ole tietoakaan.

– Se on selvää, että ihmiset eivät tule pelkästään kuuntelemaan Melrosen kappaleita keikalle. He haluavat nimenomaan nähdä meidät. Ja esiintymisessä on energiaa siksi, että minäkin tykkään siitä hommasta yhä. Se palvelee kumpaakin osapuolta, yleisöä ja yhtyettä, Tokela uskoo.

– Ei se kiinnostaisi ketään, jos minä tönöttäisin vain siinä mikin äärellä, tuijottaisin bootsin kärkeä ja painaisin välillä sooloon särkijän päälle. Ei tulisi hiki, ja lähtisin samoilla vaatteilla keikalta pois kuin olin sinne tullutkin. Keikat loppuisivat aika nopeasti, Tokela uskoo.

– Toisaalta väitän, että sinulle olisi ihan sietämätöntä, jos olisin tässä haastattelupöydässä samanlainen kuin olen lavalla, Tokela havainnollistaa luonteensa kahta eri puolta.

Tunne ohjaa

Raivokas lavalla soittaminen liittyy myös siihen, millaisena Tokela kokee itsensä muusikkona ja kitaristina.

– Tämä on aihe, jota pitää aika ajoin selventää, kun joku tulee vaikkapa kehumaan minua. Ihan kiva, että sinun mielestäsi olen hyvä kitaristi, mutta ei se ole oikeastaan se tämän homman juttu.

Pohdinnat kitaristin identiteetistä ovat saaneet sytykkeitä Tokelan omassa päässä muun muassa siitä, kun hän päätyi mukaan Pekka Laineen ja Tommi E. Virtasen tänä vuonna julkaistuun Suomalaiset sähkökitaristit -kirjaan. Tokelan lisäksi kirjassa esitellään lukuisia muitakin kotimaisia kuusikielisen mestareita Albert Järvisestä Alexi Laihoon ja Erja Lyytisestä Esa Pulliaiseen.

– Olisi ihan absurdia verrata minua vaikkapa Laiho-vainaaseen. Siinä puhutaan lähes spektrin kahdesta eri ääripäästä. Toinen on lihaa, toinen perunaa.

– Esimerkiksi lavalla minulle tärkeintä ei ole jonkin asian tarkka toisintaminen – että olisi opetellut jonkin kohdan tarkasti ulkoa ja sitten suorittaisi sen harjoittelemallaan tavalla. En oikeastaan edes ajattele soittamista lavalla. Siinä mennään tunteella ja reagoidaan vaikkapa siihen, miten rumpujen dynamiikka juuri sillä hetkellä menee.

– Otan riskejä ja menen rohkeasti soitossa johonkin suuntaan. Tai päätän viime hetkellä, että menen sittenkin tänne, enkä tuonne. Se voi mennä päin vittua, ja on monesti mennytkin. Se on se hinta, minkä joutuu maksamaan, Tokela kuvailee.

– Että ok, nyt minä soitin vaikka tämän ja tämän soolon aivan eri tavalla kuin mitä olen ikinä soittanut. Alexi olisi tuskin tehnyt niin, koska kaikki hänen bändikaverinsa olisivat ihmetelleet, että mitä ihmettä hommaat.

– No, minä taas olen tehnyt jonkin kohdan sadalla eri tavalla ja ne kaikki tavat toimivat. Tärkeintä on, että mennään helvetin lujaa, ettei tule tylsää. Sanoisin, että olen enemmänkin esiintyjä kuin muusikko. Se on ihan eri lähtökohta kuin virtuoosimainen soittaminen.

Modernin Melrosen synty

Melrose on muutamia alkuaikojen kokeiluita lukuun ottamatta toiminut triona. Jos tarkastellaan bändin historiaa, niin yhden tärkeän tyylillisen jakolinjan muodostaa yksi soitin: basso.

Yksinkertaistaen Melrose syntyi 1950-luvun rock’n’rollin ja rockabillyn fanittamisen johdosta. Kolmella ensimmäisellä levyllä (Melrose, 1986, Another Piece of Cake, 1987, Full Music, 1990) bassoa soitti Reijo ”Repa” Nurmi, jonka soitin oli 50’s-ihanteiden mukaisesti akustinen kontrabasso eli pystybasso.

Mainituilla levyillä soitti myös lähes alusta asti mukana ollut ja yhtyeessä yhä vaikuttava rumpali Jarmo ”Jami” Haapanen. Vuonna 1991, yhtyeen jo kertaalleen hajottua, bassoon puolestaan tuli Roger Nieminen, joka hänkin on säilynyt jäsenistössä tähän päivään asti. Hän taas soittaa nykyrockissa yleisempää sähköbassoa.

– Vielä vuoden 1993 Rock My Worldilla, Rogerin ensimmäisellä levyllä, me ikään kuin harjoittelimme, että miten tämä homma pitäisi toteuttaa. Suoraan sanottuna itsekin opettelimme Jamin kanssa soittamaan Rogerin sähköbasson kanssa, Tokela muistelee.

– Kyllähän sillä oli iso vaikutus, kun se läskibasson tietynlainen massa lähti pois. Se on hyvin pitkälti myös perkussiivinen ja rytmillinen soitin verrattuna sähköbassoon.

Niin sanotun myöhempien aikojen Melrosen soundin voidaankin sanoa löytyneen vuoden 1996 Trio-levyllä.

– Roger oli ollut siinä vaiheessa bändissä viitisen vuotta. Yhteisen soundin löytäminen ei ollut mikään itsestään selvä juttu, ja siihen levyyn tultaessa oli käyty läpi monenlaisia vaiheita.

– Siinä kohtaa palaset loksahtivat kohdalleen, paitsi soitannollisesti, niin esimerkiksi myös omien elämäntilanteidemme suhteen. Lisäksi se oli viimein minun itseni tuottama levy. Olimme ikään kuin takaisin lähtöpisteessä ja saimme tehdä kaiken omilla ehdoillamme.

– Ajatus oli, että tehdään Trio sellaiseksi, että se kuulostaa oikeasti meiltä. Että jos tuossa on bändi ja menet seisomaan sinne keskelle, niin miltä se juuri siinä kuulostaa.

Kaikki edellä mainittu on toki pitkien kehityskulkujen suoristamista ja bändin soundi on elänyt monenlaisin tavoin aivan alusta asti.

– Rupesin jo ykköslevyn tekemisen aikoina kuuntelemaan vähän stydimpää kamaa, kuten AC/DC:tä, Led Zeppeliniä, Lynyrd Skynyrdiä ja Aerosmithiä. Lisäksi debyytillä on mukana myös punk-vaikutteisia ja toisaalta rhythm & blues -pohjaisia juttuja, joten edes se ei ollut mikään puhdas traditionaalinen fiftari-levy, Tokela alleviivaa.

– Levy-yhtiö olisi varmasti halunnut, että toistamme debyytin menestyksen ja olisimme kirjoittaneet Rich Little Bitchin moneen kertaan uudestaan. Musamakuni oli kuitenkin jo kakkoslevyyn tultaessa räjähtänyt täysin käsistä ja kolmen soinnun rockabilly-jankutus ei ollut juuri siinä kohdassa enää omaa mieltä eniten lämmittänyt tyyli.

Kömmähdys rokkiöljyn kanssa

Got It Made -levyn Rock ‘N’ Roll Cliché -kappaleessa Tokela laulaa hieman itseironiseen sävyyn edustamansa musiikkityylin peruspiirteistä. Yksi yleisimmistä rockiin liitetyistä kliseistä on alkoholin ja muiden päihteiden kanssa läträäminen ja esimerkiksi tässäkin jutussa paljon puhutun energian hakeminen ”rokkiöljystä”.

– Itse en ole juonut alkoholia kahteen ja puoleen vuoteen. Jo aiemmin mainitulla D-A-D:n keikalla kävi kuitenkin työtapaturma, Tokela aloittaa.

– Raideriimme kuuluu nykyään sekä alkoholittomia että alkoholillisia oluita. Jostain syystä en tarkistanut omien juomieni alkoholipitoisuutta, ja päädyin juomaan reilut kaksi tölkkiä alkoholipitoista olutta.

– Keikan jälkeen vain yhtäkkiä katsoin Jamin olutta, että siinähän lukee 4,6 %. Ja heti perään, että hetkinen, niin lukee minunkin tölkissäni. Sen juominen jäi sitten kesken.

Laulaja–kitaristi ei ollut maistanut kolmosoluessa mitään eroa nykyisin juomaansa alkoholittomaan.

– En edes kokenut minkäänlaista suhinaa päässä. Seuraavat päivät olivat kuitenkin vaikeita. Alkoholistin mieli alkaa rakennella kaikenlaisia kuvioita – tyyliin, että ”yksi päivä on nyt pilattu, kyllähän seuraavanakin päivänä voi vielä dokata”.

– Raitistumiseni jälkeen ei ole aiemmin tullut mielitekoja, mutta nyt oli hankalaa. Sain kuitenkin pidettyä juomattoman linjan, ja lasken olevani yhä kuivilla tuosta pienestä kömmähdyksestä huolimatta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin tältä osin. Palataan vielä hetkeksi musiikkiin. Edellisestä Melrose-levystä on se seitsemisen vuotta, mutta toiminta on yhä virkeää. Onko toivoa siitä, että diskografia saisi vielä jatkoa?

– Itse asiassa Got It Madelta jäi yli biisi tai pari, joista ajateltiin, että ne voisi julkaista sinkkuna ja lähteä sitten kelaamaan seuraavaa levyä, Tokela kertoo.

– Kun joitain aikoja myöhemmin yritin selvitellä asiaa, niin paljastui, että Got It Maden julkaisseen levy-yhtiön väki oli vaihtunut niin paljon, etteivät ne aiemmat suunnitelmat olleet enää oikein voimassa.

Virallinen sopimuskin oli tehty vain yhdestä levystä, Got It Madesta.

– Kaikki Melrose-levyt ovat muutenkin enemmän tai vähemmän olleet aina jonkun muun ehdotuksia. ”Pitäisikö teidän tehdä levy?”, ja sitten, kun joku potkii tarpeeksi perseelle, niin albumi on lopulta tehty.

Yhtyeellä ei ole tällä hetkellä levy-yhtiötä, muttei myöskään treenitiloja.

– Soittokamat ovat yleensä meidän keikkakuskin varastossa. Ei siis ole edes mitään paikkaa, jossa voisi harjoitella yhdessä uusia biisejä.

Tokela on kuitenkin hankkinut kotiinsa puoliammattimaiset tallennuslaitteet, joilla on demottanut ideoita.

– Lähinnä se on tapahtunut omaksi iloksi. Olen tehnyt kaikenlaista materiaalia genrerajoista välittämättä. Yksi mahdollisuus olisi tehdä ne minun soololevylleni, jonka tekemisestä olen vitsaillut varmaan ainakin 15 vuotta. ”Tämä tulee mun soololevylle”, se on aina se kohta, jossa saa nauraa.

– Viimeisen parin kuukauden aikana on tullut sellaisia ideoita, jotka kuulostavat ihan oikeilta biiseiltä ja ne voisivat ihan yhtä hyvin olla Melrose-kappaleita, mutta ainakaan vielä en ole ajatellut esitellä niitä muille jätkille.

Teksti: Toni Keränen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 10/22.

Lisää luettavaa