Suuri osa hyvästä suomalaisesta popmusiikista tuntuu tulevan pikkupaikkakunnilta kaukana kasvukeskuksista – varmaan siksi, että suuri osa mistä tahansa tulee Suomessa sellaisista paikoista. Isommat kaupungit tarjoavat tietysti enemmän soittoseuraa ja välittömiä virikkeitä, mutta syrjäkylä voi olla teini-ikäiselle haaveilijalle hedelmällinenkin, eskapismin ja suuresta maailmasta tilattujen levyjen pariin kannustava paikka. Ja mahdollisuus päästä periferiasta pois tarjoaa inspiraation tehdä lauluja ja esittää niitä, jos vain riittävä määrä samanmielisiä löytyy.
Noitalinna Huraa! tuntuu definitiiviseltä syrjäkyläbändiltä ja nimenomaan kylän toisinajattelijoiden kaveriporu kalta; se edustaa kaikkea sitä, mitä Etelä-Pohjanmaan ei yleensä katsota edustavan, siis herkkyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, pienten asioiden arvostamista. Silti se ei syntynyt karatakseen mahdollisimman pian kotipaikkakunnalta maailmalle, vaan syleili peräseinäjokelaisuutta koko uransa ajan ja levytti lauluja, joista monet vaikuttavat kaikenlaisen urbaaniuden suoranaiselta vastakohdalta.
Yhtyeen kolmosalbumilla Varjotarha liikutaan aika monenlaisissa maisemissa, Aleksis Kiven Taaborin vuorelta nuhruiseen ja nukkavieruun sirkukseen, synkähköltä goottifantasialta tuntuvan Hiljaisuuden puiston kautta, mutta levyn vaikuttavin kappale tuntuu laululta nimenomaan Peräseinäjoesta – ei vähiten siksi, että Puujalkaisten erinomainen musiikkivideo on kuvattu siellä ja välittää haja-asutusalueen sydäntalveen kuuluvan, melankoliaan kallistuvan pysähtyneisyyden täydellisesti. Laulaja Sari Peltoniemi haaveilee kyläbaarin tiskin takana ja kirjoittaa muistikirjaansa varmaankin juuri tämän kappaleen sanoja.
Ja ne tuntuvat välittävän samaan aikaan haikeutta ja päättäväisyyttä sen äärellä, että lopullinen pesäero johonkin aikanaan pysyväksi luultuun on edessä. Yhdellä tasolla tuon jonkin voi ajatella olevan juuri Peräseinäjoki ja siten tietysti mikä tahansa vastaava paikkakunta; mutta Puujalkaiset on moniselitteisempi ja kätkee paljon todellista merkitystään rivien väliin, josta kuulija joutuu kalastelemaan sitä vain spekulaatiot aseenaan.
Suoriakin sanoja on: ”En katsonut, kun haulikoines metsään astelit / Ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.” Onko tässä aavistus aatteellista konfliktia jo vieraalta tuntuvan kasvuympäristön, kenties konkreettisesti oman perheen kanssa?
Kertosäe on muistettava ja määrittelee koko sen miljöön, jossa Noitalinna Huraan laulut tapahtuvat. ”Tämä maailma rillipäisten poikaparkojen ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten.” Se voi olla Peräseinäjoki, mutta se voi myös olla bändin yhteinen fantasia, jonka on nyt jäätävä taakse. ”Ei ystävällekään voi mennä paljoo lupaamaan.” Puujalkaisissa jätetään hyvästejä monella tasolla, ja välillä on vaikea hahmottaa, että yhtye teki Varjotarhan jälkeen kuitenkin vielä yhden levyn ja hajosi vasta 1993.
Jälkeensä se jätti suppeahkon ja vähän epätasaisenkin, mutta huippuhetkiensä ansiosta historiallisen tärkeän tuotannon, josta voi lukea suoraan, millaista oli kasvaa kirjojen ja levyjen parissa suomalaisella muuttotappioalueella aikana, jolloin internet ei vielä tehnyt sukulaissielujen etsimistä mistä tahansa mahdolliseksi. Hyvällä onnella voi löytää juuri ne kolmesta viiteen samanhenkistä kaveria, joiden kanssa filosofoida, viritellä soittimia, keitellä teetä tai imeä olutta ruskealasisesta pullosta. Mutta kenties tätäkin arvokkaampia ovat ne hetket yksin, kun kokonaiset universumit avautuvat sanoista ja sävelistä, ja taivaanranta pakettipellon takana saa maagisen hohteen.
”Kellot soivat, en koskaan ennen niitä kuunnellut”, Peltoniemi laulaa lopussa, ennen hillityn ylevää, neilyoungmaista kitarasooloa. Kaiken on aika muuttua, talvipesän jäätävä taakse, vaikka tuttu ympäristö olisi ankeudessaankin turvallinen.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/20.
