Juhannusaattona ilmestyi Porcupine Treen ensimmäinen studioalbumi kolmeentoista vuoteen. Odotettu Closure/Continuation seuraa vuonna 2009 julkaistua The Incident -levytystä.
– Maailmankirjat ovat todellakin sekaisin! Porcupine Tree palaa kehiin, ja Kate Bushin lähes neljäkymmentävuotias Running Up That Hill on brittilistan ykkösenä, iloitsee Steven Wilson.
Kun noin kymmenen vuoden aikana periodiluonteisesti valmisteltu Closure/Continuation on viimeinkin julkaistu, on melkeinpä pakko kysyä se kliseistä suurin: miltä nyt tuntuu?
– Olen yksinkertaisesti äärimmäisen helpottunut. Samalla täytyy myöntää, että kuulijoiden vastaanotto jännittää aika tavalla, sillä erityisesti pitkän linjan fanien odotukset ovat luonnollisesti todella korkealla, sanoo Wilson.
– Itse olen menettänyt kaiken objektiivisuuden Closure/Continuationin suhteen jo aikoja sitten. Kun yhtye vastaa itse kaikesta – säveltämisestä, nauhoittamisesta, miksaamisesta ja masteroimisesta – biisit alkavat lopulta tulla ulos korvista ja kaikkialta muualtakin!
Äärimmäisen tympääntynyt
Mennään kohta Closure/Continuationin valmistelemisen äärelle, mutta lähdetään liikkeelle lokakuun puolivälistä 2010. Porcupine Tree nousi tuolloin Lontoon maineikkaan Royal Albert Hallin estradille, mutta yhtyeen – tai ainakin Steven Wilsonin – tunnelma oli kaikkea muuta kuin juhlallinen.
– Se tuntui varsin hämmentävältä. Seisoin kuuluisan Royal Albert Hallin lavalla ja edessä oli suuri joukko hienoja faneja, mutta minä tunsin itseni väsyneeksi, kyllästyneeksi ja jopa pettyneeksi, kuvailee Wilson.
– Tuossa vaiheessa Porcupine Tree oli paiskinut hommia lähes tauotta noin seitsemäntoista vuoden ajan. Olimme julkaisseet In Absentian (2002) ja Fear Of A Blank Planetin (2007) kaltaisia mahtavia levyjä, ja kiertäneet todella ahkerasti. Ja arvaapa kaksi kertaa, mitä saimme kuulla managerien ja levy-yhtiön suunnilta? ”Jätkät, seuraava levy tulee olemaan se todellinen läpimurto”, taustavoimat toitottivat kerta toisensa jälkeen. Vuonna 2010 olin kuullut kyseisen kommentin jo satoja kertoja ja olin äärimmäisen tympääntynyt tähän ”sitten ensi kerralla alkaa tapahtua” -mentaliteettiin. Tämä tuntui erityisen turhauttavalta sen vuoksi, ettei oma sydämeni enää sykkinyt Porcupine Treelle takavuosien malliin. Palava halu puskea yhtyettä eteenpäin oli yksinkertaisesti kadonnut, ja olinkin jo ehtinyt aloittaa myös soolouran Insurgentes-debyytin (2008) myötä.
– Yhtyeen alasajoon liittyi monta muutakin juttua. Vuonna 2010 olin hieman yli nelikymppinen, ja olin jo hyvän aikaa miettinyt, että tässäkö tämä musiikkijuttu nyt oli? Samaan aikaan minulla oli ollut jo pitkään vahvoja tuntemuksia siitä, että sisältäni kumpuaa paljon erilaista, Porcupine Treelle sopimatonta musiikkia. Jälkikäteen on helppo nähdä, että omien levyjen tekeminen on sytyttänyt luomisvoimani aivan uudenlaisiin liekkeihin, ja tämä puolestaan on tehnyt mahdolliseksi myös Porcupine Treen paluun.
Porcupine Treen hiljaiselo kesti yli kymmenen vuotta. Ja mitä sen aikana tapahtuikaan? Vaikka bändi ei tehnyt yhtään mitään, siitä tuli paljon suositumpi kuin koskaan aikaisemmin.
– Se on ihan totta. Bändin maine on kasvanut koko ajan, ja tänäkin päivä joku löytää Porcupine Treen – useimmiten jonkun striimauspalvelun ansiosta. Vaikka olen tunnetusti vinyylifriikki, kaikenlaiset soittolistat ovat nostaneet bändin suosion aivan uudelle tasolle, huomauttaa Wilson.
Hän uskoo, että syy Porcupine Treen kestävään suosioon löytyy siitä, että yhtye onnistui luomaan jotain ainutlaatuista.
– Porcupine Tree todellakin loi aivan oman soundin ja jutun, emmekä me kuulostaneet – tai kuulosta – keneltäkään muulta. Tämän vuoksi meillä on oma pieni kulmauksemme populaarimusiikin valtakunnassa, ja sen porteille näyttää ilmestyvän yhä uusia kiinnostuneita.
– Joskus 2000-luvun alkuvuosina tilanne tuntui varsin erilaiselta, ja huonoina päivinä ajattelin niinkin, että Porcupine Treen lopullisena kohtalona on jäädä ulkopuoliseksi hylkiöksi. Niin metalli-, rock- kuin progefanien joukosta toki löytyi musiikkimme ystäviä, mutta emme missään nimessä olleet yhdenkään skenen kuumin juttu. Ehkä meidän musiikkiamme pidettiin liian vaikeana ja liian… älykkömäisenä?
– En ihan ymmärtänyt sitä, sillä minun mielestäni biisimme olivat varsin helppoja ja usein myös hyvin tarttuvia. Tietenkin pinnan alta löytyi esimerkiksi haastavia tahtilajeja, mutta ne eivät todellakaan hallinneet kokonaiskuvaa… Mutta onneksi näitä juttuja ei tarvitse enää ajatella, sillä jälkikäteen katsottuna asiat ovat menneet juuri oikealla tavalla, ja bändi on saanut kasvaa aivan rauhassa, askel askeleelta.
Kun katsoo tulevan syksyn kiertueohjelmaa, askeleet näyttävät aikamoisilta aikamoisilta. Esimerkiksi Berliinissä Porcupine Tree esiintyy noin 12 000 katsojaa vetävässä Max-Schmeling-Hallessa, kun taas vuonna 2010 tapahtunut rundi pysähtyi Admiralspalastin osoitteessa. Sen kapasiteetti on noin 1800.
– Eikä Berliini suinkaan ole ainoa… Monissa muissakin kaupungeissa konserttipaikat ovat neljä tai viisi kertaa suurempia kuin aikaisemmin. Tämä tuntuu kieltämättä varsin hurjalta!
Millaista settiä olette muuten suunnitelleet?
– Soitamme uuden albumin kokonaan, ja jo mainitut In Absentia sekä Fear Of Blank Planet saavat setissä runsaasti tilaa. Toki mukaan tulee myös yllätyksiä uran eri vaiheilta.
Isoja onnenpotkuja
Mennäänpä sitten uuden Porcupine Tree -levyn äärelle. Kuten jo todettiin, Closure/Continuationin juuret ulottuvat kymmenen vuoden taakse. Kysymys näin mittavan sävellys- ja levytysprojektin salassa pitämisen haastavuudesta saa Steven Wilsonin nauramaan.
– Tässä ei ollut mitään haastavaa, sillä vain me kolme (Wilsonin lisäksi kosketinsoittaja Richard Barbieri ja rumpali Gavin Harrison) sekä puolisomme tiesivät, että taustalla tapahtuu jotakin. Emme vain kertoneet kenellekään yhtään mitään!
– Kun tein soololevyihini liittyviä haastatteluja, toimittajat yrittivät toistuvasti tiedustella myös Porcupine Treen kuulumisia, vaikka bändi oli julkisen tiedon mukaan kuollut ja kuopattu. Totesin siis kerta toisensa jälkeen, ettei asiasta kannata kysyä, sillä bändiä ei enää ole olemassakaan. Samaan aikaan tiesin, että olen seuraavalla viikolla menossa säveltämään uusia biisejä Gavinin ja Richardin kanssa.
– Uuden materiaalin valmisteleminen salassa oli mahtavaa, sillä projektiin ei kohdistunut odotuksia tai paineita mistään suunnasta. Ja mikäli olisimme joutuneet lopulta toteamaan, ettei uusi materiaali täytä laatuvaatimuksia, biisien hautaaminen olisi ollut helppoa, eikä kukaan olisi saanut koskaan tietää Porcupine Treen melkein palaneen, hymähtää Wilson.
Miksi vanha suola alkoi janottaa sinua jo 2012? Tuossa vaiheessa Royal Albert Hall -keikasta oli kuitenkin kulunut vasta pari vuotta.
– Olin ehtinyt kirjoittaa jo kolme sooloalbumia (Insurgentesin lisäksi Grace For Drowning, 2011, ja The Raven That Refused To Sing (And Other Stories), 2013) ja näiden levyjen myötä Porcupine Treen toimintaan liittyneet angstit olivat jo pitkälti kadonneet, kertoo Wilson.
– Seuraava voi kuulostaa keksityltä tarinalta, mutta se ei ole sitä: Closure/Continuationin valmisteleminen alkoi melkeinpä vahingossa. Menin nimittäin eräänä päivänä Gavinin luokse teekupposelle, ja hän sattui sitten kysäisemään, kiinnostaisiko pieni jammailu. Gavinilta ei löytynyt kitaraa, mutta hänellä oli basso. Nappasin sen kouraani, ja ryhdyimme soittamaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun uuden albumin avausraidaksi päätyneen Harridanin groovaava aihio alkoi syntyä. Olin suoraan sanottuna lentää perseelleni, sillä basson soittaminen Gavinin kanssa tuntui älyttömän inspiroivalta. Päätimme jatkaa sessioiden tekemistä, ja pian myös Chimera’s Wreck sekä Rats Return alkoivat hahmottua.
– Tähän kymmenen vuoden takaiseen ”Harridan-iltapäivään” mahtui kaksi isoa onnenpotkua. En ollut tuolloin juurikaan miettinyt uuden Porcupine Tree -levyn tekemistä, mutta tiesin joka tapauksessa sen, että mikäli sellainen tulee joskus kysymykseen, meidän täytyy löytää aivan uusia musiikin valmistelemisen tapoja. Ja katso: yhtäkkiä huomasin kirjoittavani biisejä bassolla Gavinin kanssa. Ero takavuosiin – sävelsin lähes kaikki vanhat levyt kitaralla omin päin – oli huikea. Lisäksi Harridan oli vain uuden aikakauden alkupiste, ja lopulta sävellystyö vei meidät monenlaisiin maailmoihin. Mainiona esimerkkinä toimii Richardin kanssa valmisteltu elektroninen Walk The Plank, jossa ei kuulla lainkaan kitaraa.
– Alleviivaan vielä: jos olisimme yrittäneet tehdä tuoretta musiikkia vanhalla tavalla, olisin menettänyt mielenkiintoni saman tien. Soolourani on kestänyt jo yli kymmenen vuotta, ja olen saanut tehdä paljon asioita omin päin. Kun yhtyekollektiivi alkoi taas kiinnostaa, oli päivänselvää, että meidän täytyy kirjoittaa biisit yhdessä, sillä tämä bändi ei ole mikään minun soolojuttuni. Porcupine Tree on siis tänä päivänä nimenomaan bändi, vieläpä paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Sitten Wilson alkaa nauraa.
– Tässä tullaan myös siihen, että minä olen aina ollut vaikea tapaus niin yhteistyökumppaneille kuin faneille. Miten rakennetaan menestyvä ura musiikkibisneksessä? No, kehitetään oma tyyli, ja mikäli menestystä sattuu tulemaan, ei polulta juuri poiketa. Kaava on äärimmäisen yksinkertainen: anna ihmisille täsmälleen sitä mitä he haluavat. Ja jos et usko minua, kysäisepä asiasta stadioneilla soittavalta AC/DC:ltä, hymähtää Wilson.
– Minä taas olen tuottanut ihmisille pettymyksiä kerta toisensa jälkeen, sillä en halua toistaa itseäni tekemällä samanlaisia levyä. Uudistuminen on minulle ylivoimaisesti tärkein asia musiikin tekijänä. Tämän vuoksi myös Closure/Continuationissa on varmasti pureskelemista, sillä se ei kokonaisuutena kuulosta yhdeltäkään vanhalta Porcupine Treen levyltä. Yhtyeen toki tunnistaa edelleen, mutta näkökulma on aivan uusi.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 7/22.
