Porcupine Treen paluulevy käynnistyy isolla, kolisevalla bassogroovella. Siinä on ehdottomasti jotain symbolista, sillä muuten klassisella kokoonpanolla palannut bändi pudotti kylmästi yhden riveistään; basisti Colin Edwin puuttuu, joten bändin sydän Steven Wilson päätti soittaa levyn bassot itse.
Harridan-avausraita on näin ollen nokkamiehen uhmakas osoitus: ”minäkin osaan”.
Tuntuu, että tällaiset jähmeät henkilösuhteet kuuluvat progejättien käsikirjoitukseen. Kun Porcupine Tree jäi reilut kymmenisen vuotta sitten tauolle, Wilson koki olevansa väsynyt ja paitsiossa omassa bändissään. Syksyn 2010 viimeisen keikan jälkeen hän huikkasi bändille, että tämä oli tässä, teen jotain muuta.
Jäljelle jääneet jäsenet, Gavin Harrison ja Richard Barbieri, olivat ymmärrettävästi harmissaan. Bändi oli suurempi kuin koskaan, ja hidalgo päätti vain vetää johdon seinästä.
Sitten Wilsonin sooloura lähti lentoon ja Porcupine Treen paluun ”ehkä” muuttui ”epätodennäköiseksi”. Proge-elitistin uran uudelleenluontiin kuului myös uhmakas ”kitararock on kuollut” -julistus. Eikä Wilsonin vaihe synapopin puolella huono ollut.
Wilson ei kokonaan hylännyt aseveljiäänkään. Hän ja Harrison tapailivat soitteluasioissa pitkin viime vuosikymmentä. Sessioista muodostui lopulta musiikkia, jota nyt sitten kuullaan.
Closure/Continuation on jopa huvittavasti nimensä veroinen: kasa biisejä, jotka muodostuivat vuosien varrella, ja jotka oli sopivaa julkaista juuri Porcupine Treen nimellä. Mietitään tulevaa myöhemmin.
Musiikillisesti suutarit ovat lestissään. Levy on tutun synkkävireistä ja mollivoittoista progepauhua.
Wilsonin soolojen kokeellisuutta ja poplinjoja ei levyltä löydy. Korkeintaan ehkä sanoitusten teemat ovat samoja, Wilsonille muutenkin tuttuja: ajan kulku, yhteiskunnan epätasa-arvo ja kahjo maailmanmeno.
Musiikillisesti suutarit ovat lestissään. Levy on tutun synkkävireistä ja mollivoittoista progepauhua. Sen todistaa jo Harridan, ja lisää kirpeyttä tarjoaa dissonoivan pääriffin ympärillä laukkaava Rats Return. Slovarit, kuten Of The New Day ja Dignity ovat kuulaita, melankolisia ja maalailevia.
Tietty virkeys sävellyksistä silti välittyy. Eleettömäksi vokalistiksi tiedetty Wilson laulaa sävykkäästi: Harridanilla hän messuaa kuin David Byrne maanisimmillaan ja eeppisellä Herd Cullingilla hän karjuu ”liar”, valehtelija-sanaa kuin uppoaisi isoihin riffeihinsä. Vahvoja esityksiä molemmat.
On silti ihan kiva, että Porcupine Treee tekee taas musiikkia.
Samalla levy kuuluu haluavan täyttää aukon, jonka vuonna 2015 lopettanut Rush jätti progen maailmankarttaan. Monet albumin melodiat kuulostavat selkeiltä kunnianosoituksilta Rushin kitaristin Alex Lifesonin elämäntyölle: esimerkkeinä Harridanin ja Herd Cullingin jättimäiset riffit tai Chimera’s Wreckin helminauhakuljetukset.
Mukavan lyhyen (noin 48 minuuttia, jos bonusraidat jätetään pois) levyn puhti hiipuu viimeisellä kolmanneksella. Walk The Plank on aika hahmoton välibiisi ja päätösraita, 9-minuuttinen pienoisrapsodia Chimera’s Wreck on melkoinen genreklisee, joka ei pidä teemojaan kasassa.
Porcupine Tree on sama vanha bändi, joka tällä levyllä pikemminkin vahvistaa asemiaan kuin etsii uusia reittejä. On silti ihan kiva, että he tekevät taas musiikkia.