Tampere-talo näytti olevan koko lailla umpitäynnä (ZZ Top-)faneja, kun William Frederick Gibbons, 73, asteli lavalle mekaanikon haalareissa, Stetsonissa ja lenkkareissa. Parta oli entisellään, ja päässä olivat ne pakolliset mustat lasit.
Hyvin entisellään oli musiikkikin. Silmät sulkien oli helppo kuvitella olevansa ZZ Topin konsertissa, varsinkin kun moni biisi, kuten Gimme All Your Lovin’, Francine, Beer Drinkers & Hell Raisers ja (noista kirkkaasti paras) Sharp Dressed Man, otettiin emobändin rosterista.
Tämä on juuri se juttu, mihin itse petyin. Kun Billy on veivannut koko ikänsä ZZ Topia, olisin kuvitellut tai paremminkin toivonut, että maestro olisi halunnut vähän seikkailla uusissa maisemissa. Toiveeksi se jäi, eikä esimerkiksi ensimmäisen soololevyn Perfectamundon (2015) meksikaanivaikutteista kuultu kuin pieniä lirauksia siellä täällä.
Palavat topparit olivat luultavasti hyvinkin tyytyväisiä, vaikka siitä jäi hiukan nuiva maku, ettei minkäänlaista encorea triolta irronnut kovista aplodeista huolimatta. Niin, lavalla siis tosiaan oli trio, jossa rumpuja löi erittäin lujaa Matt Sorum (Vai löikö sittenkään? Ilmeisesti lavalla oli ennakkotiedoista poiketen mies nimeltä John Douglas. – verkkotuottaja huom.) ja toisessa kitarassa vaikutti Gibbonsin vanha tuttu Austin Hanks. Viimeksi mainittu sai tietenkin kepistään ulos myös basson, kuten hän usein tekikin.
Soundi oli massiivisen iso ja raskas, mutta isäntä oli kyllä entisensä kitaran varressa. Yksi maailman dynaamisimmista kitaristeista, jonka taimi on ylittämättömän rennosti tarkka. Billyllä on upea ja harvinainen kyky tavallaan surffata rytmin harjalla. Vaikutelma on kiitäen lentävä, ja breikit putoavat kuin korkeimman oikeuden tuomiot. Miehen oma ääni oli sekin entisensä: kuin murskattua hapankorppua. Eipä sillä, että hän olisi pitkiä puheita pitänyt. Vain lyhyitä, humoristisia lausahduksia.
Pääsääntöisesti mentiin nopealla ZZ-jytkeellä, mutta aina kun tempo nytkähti hiukan funkyksi tai ote ylipäätään siirrettiin Billyn syville blues-juurille sitä kaupallisinta kromausta välttäen, homma kävi mielenkiintoisemmaksi. Heti illan alkupäässä ilahdutti äreä, kaikessa raskaudessaankin jäntevästi pinkonut Rollin’ and Tumblin’. Vähän myöhemmin ilahdutti Slim Harpon klassikko Got Love If You Want It. Illan mittaan sekaan sirotellut harpoismit paljastivat selvästi, että louisianalaisen suopopin kuningas on Gibbonsin suuria vaikuttajia. Kuten myös John Lee Hooker, jonka lopullisella boogie-riffittelyllä herkuteltiin lopussa, kun Hanks pyysi pomoltaan, että ”can you do that thing”?
Puolitoistatuntisen setin ainoa hidas blues Blue Jean Blues oli itselleni illan huippu. Billy venytteli kieliä loisteliaasti, ja lickeissä oli pakahduttavaa tunnetta eikä mitään turhaa. Olisin mieluusti kuunnellut sitä osastoa enemmänkin. Sekin kostutti silmää, kun Billy tyylikkäästi heitti sekaan yhden Otis Rushin tavaramerkkikuvioista.
Ei siis niin kova ilta kuin mitä toivoin, mutta ei huonokaan. Voisipa vielä joskus nähdä Billyn livenä aidosti juurillaan, ilman sitä kaikkea petsausta ja lakkausta. Raakana.