Blur | 10.8.2012 Way Out West, Göteborg

14.8.2012 08:08

"Ajat muuttuvat, veliseni", sanoi Noel Liamille. Noel Gallagherilla on ilmeisesti paremmat välit Damon Albarniin kuin veljeensä ja Blurin kitaristi Graham Coxon toimi Noelin kiertueella lämppärinä.

Vaikka vastakkainasettelujen aika on ohi, muutama huomio heräsi Göteborgin Way Out West -festivaalilla, Blurin toiseksi viimeisellä keikalla, kahta päivää ennen Lontoon olympialaisten päätöskonserttia.

"Ajat muuttuvat, veliseni", sanoi Noel Liamille. Noel Gallagherilla on ilmeisesti paremmat välit Damon Albarniin kuin veljeensä ja Blurin kitaristi Graham Coxon toimi Noelin kiertueella lämppärinä.

Vaikka vastakkainasettelujen aika on ohi, muutama huomio heräsi Göteborgin Way Out West -festivaalilla, Blurin toiseksi viimeisellä keikalla, kahta päivää ennen Lontoon olympialaisten päätöskonserttia. Oasis ei muuttunut uransa aikana lainkaan, biisit ainoastaan heikkenivät. Aika tyypillinen tarina työläislähtöisille brittiartisteille. Blur taasen muuttui enemmän kuin kukoisti. Välillä onnistuen, populaarimusiikin rajoja rikkoen ja uudistaen, välillä railakkaasti metsähallituksen puolelle mennen. Tämäkin on keskiluokkaisimmille, taidekouluja käyneille briteille tyypillinen tarina.

Suurimmat hitit Parklife-albumilta saavat Slottskogenin puiston 27 000 ihmistä täysin tolaltaan. Song 2:n kertosäkeissä maa keinuu yleisön pomppimisen seurauksena. Kummasti se kuitenkin tappaa tunnelman, kun siirrytään tyylistä ja temposta toiseen vähän väliä. Kun puolen tunnin paikalla on seesteisen syvää ja koskettavaa, mieleen tulee jopa meidän kaikkien britti-indiepierujen vanha suosikki Bauhaus, sekin positiivisella tavalla, minkä en kuvitellut olevan mahdollista vuoden 1985 tällä puolella.

Fiilis muuttuu hetkessä, kun ensin soitetaan uran alkupuolen löperö b-puoli ja sitten Parklife. Olisi kannattanut ottaa festivaalidramaturgian oppitunti miltä tahansa Way Out Westin hienolta naisartistilta, joita edustivat Feist, Florence + The Machine, suomalaisen isoisän omaava Frida Hyvönen ja fantastisen monipuolinen Laleh.

Setin loppupuoli sujuu paremmin, pitkä kuuden biisin encore pelastaa paljon. Rytmiryhmän ajoittainen nykiminen on tipotiessään, soundit paranevat ja Damon Albarnin lavaolemus on paremmalla tolalla kuin 10-15 vuotta sitten. Suurin osa festivaaliyleisöstä on toki siihen mennessä poistunut Göteborgin yöhön. Ainoastaan bluritaanit ovat jäljellä. Heidän keskuudessaan tuntuu olevan kiistaa siitä, oliko keikka täydellinen vai surullinen jukeboksikimara.

Mutta matkalla kohti Järntorgetia kuutosen ratikka keinuu ylösalas ja lähes raiteiltaan, kun lähes kaikki pomppivat ja huutavat: "WOO-HOO!"


Teksti: Kai Latvalehto
Kuvat: Annika Berglund / Way Out West

Lisää luettavaa