Esa Kotilaisen ja Hot Herosin yllättävä liitto osoittautui luontevaksi | 21.2. Validi Karkia -klubi, Pori

Esa Kotilainen ja Hot Heros Validi Karkia -klubilla helmikuussa 2022.
Jorma Majuri

Esa Kotilainen & Hot Heros Porin Validi Karkiassa 21.2.

Porin Validi Karkia -klubilla koettiin taas vaihteeksi niin ennen kuulumatonta kamaa, että pakkohan sinne oli lähteä. Kyseessä oli tamperelaisen jazz-bändi Hot Herosin ja kosketinvelho Esa Kotilaisen debyytti-yhteiskonsertti. Tulos oli niin miellyttävä sekä soittajille että yleisölle, että jatkoakin on luvassa.

Itsestään riippumattomista syistä johtuen Jyrki Laihon luotsaama Validi Karkia on viime aikoina ollut aika usein liikekannalla ja nytkin oltiin uudessa paikassa. Annankadulla sisäpihalla sijaitseva Studio Hilkka osoittautui ihanteelliseksi tilaksi tällaiselle melko intiimille musalle. Sähköisiä mutta ei kovin äänekkäitä soundejakin voisi luonnehtia täydellisiksi.

Humoristisilla ja spontaaneilla spiikeillään ilmapiirin hyvin kodikkaaksi säätänyt Esa on tuottelias säveltäjä, joten hänen biiseillään mentiin. Valtaosa niistä oli levyttämätöntä osastoa eri vuosilta, käsittääkseni aika laajalta aikahaarukalta. Muun muassa kuultiin yksi näyte Suomessa, vaan ei maailmalla, turhan vähälle huomiolle jääneeltä kaudelta, jolloin Kotilainen loi joikaaja Nils-Aslak Valkeapään kanssa merkittäviä teoksia sittemmin isompaankin kukkaan puhjenneelle ja tänä päivänäkin vireälle ”uudelle joikulle”.

Loistavalta, kirkkaasti viime vuoden parhaisiin levyihin lukeutuvalta Unisali-albumilta kuultiin perussetin lopuksi pari raitaa. Oikeastaan vain niissä Kotilainen soitti enemmän bravuriaan syntikoita, muualla hän suosi nyt sähköpianoa, mikä tietysti istui Hot Herosin myötä jatsillisempaan tyyliin mainiosti ja ehkä vielä korosti musiikin intiimiyttä.

Vaikka ylipäätään tajuttoman laajan kokemuksen omaava ja monien jazz-muusikoiden kanssa paljonkin työskennellyt Esa ei pidä itseään jazz-muusikkona, hänen ja bändin liitto vaikutti erittäin luontevalta. Tosin Esa ei nyt sooloillut yhtä paljon kuin oman bändinsä kanssa, vaan antoi paljon tilaa Sami Sippolalle, joka ottikin sen tenorillaan sujuvasti haltuun. Samilla on vankka free-mieltymys noin yleisesti, mutta nyt hän operoi hyvinkin melodisesti nostellen hattuaan eniten ehkä Gato Barbierin ja Sonny Rollinsin suuntaan. Sointi oli täyteläinen, erittäin lämmin ja tunteikas.

Ville Rauhala oli yllättäen aseistautunut sähköbassolla, sekä 4- että 5-kielisellä, ja käsitteli soitintaan sellaisella otteella, että hän tuntui käytännössä ryhmän kolmannelta solistilta. Villellä on sellainen harvinaislaatuinen kyky, että hän osaa soittaa paikoin aika paljonkin ääniä nopeasti kuulostamatta koskaan briljeeraavalta suorittajalta. Tunnelataus oli koko ajan 100 prosenttia.

Tuomen Jannen työksi jäi ikään kuin hellän ja viisaan paimenen ominaisuudessa katsoa lauman perään ja varmistaa, että homma svengaa, joskin nyt puhutaan pääosin enemmän maalailusta kuin rivakasta rytmin lietsomisesta.

Menninkäisen itu erottui joukosta vähän rehvakkaammalla progellaan, vaikka Unisali-numeroissakin toki oli progressiivisen rockin elementtejä. Itkun hidas ja herkkä blues-tunnelmointi vetosi tietysti meikäläiseen erityisesti, ja myös hyvinkin kirjaimellisella tuulen puhaltelulla (syntikat) alkanut Lasitunturi jäi mieleen väkevänä ”avara luonto” -tyyppisenä ratkaisuna.

Suoraan sanoen keikassa oli vain yksi vika: yhden encore-biisin kanssa se kesti vain vähän yli tunnin. Tuollaista herkkua olisi helposti nauttinut tuplasti enemmän.

Teksti: Jussi Niemi