Ikä painoi mutta henki leijaili – Carla Bley Trio loisti Porin-keikallaan

Carla Bley. Kuva: Peter Purgar

Carla Bley Trio Validi Karkia -klubilla Porissa tiistaina 15.10.

Sarjastamme ”Epätodennäköisiä tapahtumia”. Monella on se käsitys, ettei Porissa tapahdu mitään kesän jazz-festivaalin ulkopuolella, mutta kyllä tapahtuu. Jyrki Laiho pyörittää pientä Karkia Mistika -levymerkkiä ja sen sisarta Validi Karkia -klubia. Molemmat taiteellisesti erittäin virkeitä, valtavirtojen ulkopuoliseen meininkiin monessa genressä keskittyviä tapauksia.

Validi Karkiassa, tarkemmin sanoen Palmgren-salissa, nähtiin 15.10. suoranainen ihme eli kahdeksankymppisen Carla Bleyn trio, jossa pianistin rinnalla nähtiin samanikäinen miehensä, monta kertaa Downbeatissa maailman parhaaksi basistiksi valittu Steve Swallow, sekä heitä parikymmentä vuotta nuorempi brittisaksofonisti Andy Sheppard.

Kyse oli kolmikon ainoasta Suomen keikasta, ja veikkaan Jyrkin hiukan huolehtineen etukäteen salin täyttöasteesta. Tosiasiahan on, ettei Suomessa koskaan voi olla varma tuleeko se yleisö paikalle, mutta nyt tuli. Sali oli lisätuoleja myöten loppuunmyyty ja lopussa jengi taputti seisaaltaan pitkästi.

Ihan aiheesta todellakin. Jos ikä painoi pariskunnan ruumista, niin henki leijaili entiseen malliin. Sheppard olisi voinut olla heidän poikansa ja tavallaan onkin. Soittoladut ovat jo kauan sitten risteytyneet moneen kertaan. Swallow muun muassa tuotti Sheppardin ensimmäisen oman albumin 80-luvun jälkipuoliskolla.

Oikeastaan peruskuvio oli sellainen, että Sheppard ikään kuin täydensi pariskunnan saumatonta duoa tuoden siihen merkittävän lisäulottuvuuden.

Liikkeelle lähdettiin Bleyn uudella kolmiosaisella sävellyksellä, jonka osien nimet heijastelivat osuvasti hänen ironian maustamaa elämänfilosofiaansa: Life Goes On, And On, Until One Day. Aivan alussa Swallow hiukkasen haparoi, mutta vetreytyi nopeasti ja sen jälkeen mentiinkin laittamattoman tyylikkäästi kaikki jazzin helmasynnit ja kliseet väistäen.

Tuli todella selväksi, että muun muassa Jazz Composers’ Guildia, Jazz Composers’ Orchestraa ja omaa Watt-levymerkkiään johtanut Bley on jazzin kirkkaasti parhaita säveltäjiä, Minguksen ja Monkin tasoa. Encore päätettiinkin jälkimmäisen luovasti sovitettuun Mister Misteriosoon.

Älyllinen virkeys yhtyi Bleyn soitossa mahtavasti maanläheiseen tunteikkuuteen. Yllätyin miten bluesahtavissa puitteissa toisinaan mentiin. Sitä vaikutelmaa vielä vahvisti Sheppardin äärimmäisen lämpimästi tuhiseva, benwebstermäinen soundi. Välillä tuli kipakampaakin tilitystä, post-bopahtavasti. Muutaman kerran mies tirautteli myös sopraanoa komeasti, aivan eri vaihteella kuin tenoria.

Bleyn otteessa oli rutkasti elokuvallista näkemystä, mikä teki musiikista jotenkin hyvin visuaalista. Hieno esimerkki vasemman laidan freekahtavasta soittajasta, joka ei yhtään pelkää melodioita. Päinvastoin, Carla lietsoi niitä, vaan ei koskaan kirjan mukaan.

Siellä täällä vilahteli hauskoja viittauksia, kuten Vashkarissa Ravelin Boleron melodiaan ja jäätävästi Donald Trumpille omistetussa Beautiful Telephonesissa (kuulemma uuden presidentin ensimmäinen kommentti ensi kerran Oval Officeen päästyään) Amerikan kansallislauluun, jälkimmäiset tietenkin sopivan vääntyneinä.

Swallow nyppi plektralla 5-kielistä sähköbassoaan hyvin solistisesti, usein melkein kuin akustinen kitaristi. Pohdiskeleva tyyli oli mahdollisimman kaukana tyypillisestä jazz-bassottelusta. Swallow ei muuten ole 70-luvun alun jälkeen soittanut kontraa lainkaan.

Nautinnollinen ilta! Yli puolitoista tuntia meni kuin siivillä.

Jussi Niemi