Teksti: Hannu Linkola (HL) ja Mikael Mattila (MM), kuvat: Tomi Palsa
Arppa & Sunnuntain seireenit
Flow’n suurimmilla estradeilla ei juuri improvisoitu. Useimmiten tarjolla oli eletasoa myöten valmiiksi mietittyjä pop-tuotantoja tai formaateilleen uskollisia rutiinisuorituksia, joille oli toki tilausta mutta joista harva välitti vaaran tuntua. Jopa Idlesin räyhä oli kaikessa iskevyydessään tuotemuotoista ja sellaisenaan paikasta toiseen siirrettävää.
Siksi sunnuntai-iltapäivään kiinnitetty Arppa herätti odotuksia. Artistin ja hänen yhtyeensä tapana on pikemminkin etsiytyä kohti kaaosta kuin vältellä sitä. Ja vaikka jazz-pohjainen leikittely käy välillä itsetarkoitukselliseksi, on riemastuttavaa seurata, kuinka musiikki karkailee poluille, joilta ei pääse kompastelematta takaisin.
Arppa täyttikin toiveet – ja millä tavalla! Avauskappale Juhani sujui vielä tutun protokollan mukaisesti, mutta kun kappaletta seurannut soljuva monologi täytti lavan vierailevilla tähdillä, astuttiin riskirajan yli. Toisena kuultu kertomus naisten balalaikkaorkesterista muutti leppoisan sunnuntaimatinean hurmokselliseksi revyyksi, jonka käsikirjoitus eli sellaisella vauhdilla, ettei perässä tahtonut pysyä. Arppa bändeineen jäi suorastaan sivuosaan, kun hänen siskonsa ystävineen kaappasivat huomion eloisilla taustalauluillaan ja vaikuttavilla soolo-osuuksillaan. Laumaan lyöttäytyi myös multi-instrumentalisti Jiri Kuronen, joka piipahteli koskettimien takana tai kokosi koko seireenilauman haitarinsa äärelle.
Kaikupohjaa revohka sai lavan takana jyrähdelleestä ukkosesta. Lähirantoja kurittaneiden salamaniskujen murina nivoutui sujuvasti osaksi konsertin odottamattomia käänteitä.
Juhlan varsinainen tähti oli Arpan äiti Outi Airola, joka vieraili luennoimassa balalaikkaharrastuksen historiasta ja lukemassa viranomaistiedotetta Pengerkadun pahasta menosta. Konsertin puolivälissä hän tarttui akustiseen kitaraan ja alkoi esittää Hortto Kaalon Bessarabiaa tiiviissä muusikkoringissä. Sydämellisen tulkintansa ohella Airola jakoi sattumanvaraisesti lauluvuoroja muille ja johdatteli perheaamun kulkua silkalla olemuksellaan.
Viimeistään tässä vaiheessa olisi ollut hauska tietää, mitä eturiviin asettuneet ulkomaiset Pulp-turistit ajattelivat Suomen parhaaksi nykykokoonpanoksi mainostetusta yhtyeestä.
Muiden onnistumisista silminnähden nauttinut Arppa luopui vetovastuusta auliisti. Kokonaisuus rakentui kuitenkin hänen kauttaan. Hän kaitsi yhtyettään hymyin ja naurahduksin, jotka muuttuivat sitä aurinkoisemmiksi mitä ovelammin joku hänet yllätti. Laulufragmenttinsa Arppa hoiti kunnialla, mutta enemmän häntä tuntuivat kiinnostavan kappaleiden väleihin sommitellut sattumanvaraiset väliluennat ja vierailijoille osoitetut kannustukset.
Loppupuolella lava jäi enenevissä määrin Arpan peruskokoonpanolle. Tällöin konsertti palautui tavallisiin uomiinsa ja improvisaatio-osissa häivähti taitopohjainen kaavamaisuus. Vaihtelua riitti toki tässäkin, mutta perhekollektiivista huokunutta ykspihlajalaista riemua ei enää tavoitettu. Päätösnumerona esitettyyn Haukeen koko kollektiivi toki juoksutettiin vielä lavalle – rumpujen taakse pelmahtaneella Olavi Uusivirralla höystettynä – kuin muistutuksena siitä, että takataskussa on yllätyksiä jatkoakin varten.
Konsertin päätyttyä alueen yllä leijui pitkän aikaa vuorovaikutuksellinen riemu. Musiikki todella toi yhteen. (HL)
Arppa & Sunnuntain seireenit.
L’Impératrice
Silver Arenalla harkitusti esiintynyt ranskalainen L’Impératrice oli oikeastaan kaikkea sitä mitä Arppa kieltäytyi olemasta. Yhdenmukaisiin avaruusasuihin sonnustautunut kuusikko soitti musiikkiaan korostetun kontrolloidusti, sapluunastaan hetkeksikään poikkeamatta. Harkituin elein rakennettu esitys muodostuikin tyylitellyksi fantasiakuplaksi, jota intertekstuaaliset viestit pitivät kasassa, mutta jossa riitti avaruutta myös unenomaisuudelle ja tähtisumuille.
Lähestymistapa oli sidoksissa itse musiikkiin ja sen estetiikkaan. Tuoretta Pulsar-levyä seuraillut tarjonta oli täynnä nosteista ja maltillisen tyylikästä elektropopia, jossa 1970-luvun disko ja 1980-luvun retrofuturismi häivähtelivät daftpunkilaisessa viitekehyksessä. Vaikka kaava ei jättänyt sijaa irtiotoille, eli yhtye laulujaan täydellä sydämellä. Takapotkuja lennokkaasti korostanut kitara ja maukkaasti rullannut basso pitivät funkaavan pulssin jatkuvasti elossa, ja rumpali Tom Daveaulla oli tämän tästä aikaa kannustaa yleisöä välihuutoihin ja taputuksiin.
Yhtyeen keulahahmona Flore Benguigui oli enemmän kuin valovoimainen. Laulajan huokausmaisesta äänestään huokui onnea, eikä hänellä ollut missään vaiheessa tarvetta paeta musiikin viileisiin varjoihin. Yhtyeen estetiikan käydessä läpikotaisen tutuksi Benguiguin esiintyminen nousi arvoon arvaamattomaan. Ilman hänen inhimillistä otettaan L’Impératrice olisi jäänyt ennemmin tai myöhemmin tyylinsä vangiksi.
Musiikillisesti konsertti oli kokonaisteos, jossa yhdenmukaiset laulut niveltyivät toisiinsa saumatta. Vaikka kappaleiden väleissä kuultiin kohteliaita kiitoksia ja Van Halenia kunnioittaneita kitaramausteita, ei koreografia puuroutunut kertaakaan. Sävelkulut ehkä unohtuivat sillä hetkellä kuin ne korvautuivat seuraavilla, mutta tuntu kaiken vaivattomuudesta pesiytyi syvälle. Pohjimmiltaan yksinkertaisista aineksista rakentui kaunis keinotodellisuus, jonka vetovoima perustui pinnan kimalteisuudesta huolimatta yhtyeen kykyyn pelkistää sanomaansa ja jättää rikkumattomimpaankin sointiinsa ilmaa.
Metronomintarkan rytmin lomassa oli tilaa sydämenlyönneille. (HL)
L’Impératrice.
Alvvays
Kuinka monta parin-kolmen minuutin mittaista, perusluonteeltaan identtistä indiepop-kappaletta ehtii soittaa vajaassa tunnissa, jos välispiikit pitää minimissään ja viritystauot lyhyinä?
En tiedä, aika monta.
Tai siltä se ainakin tuntui, kun Alvvays vyörytti unelmanomaista musiikkiaan väsymättömällä poljennolla, yleisöään juurikaan kohtaamatta.
Tietysti kokonaisvaltaisuus olikin yksittäisiä kappaleita tärkeämpää. Mureasti lonksuneet rumpukompit juurtuivat laulu laululta osaksi kehon rytmiä, ja niiden päälle loihditut kitara- ja kosketinusvat juurtuivat filtteriksi, jonka läpi katsottuna musta teltta sai seinilleen hieman ylivalottuneita mutta kauniisti tanssineita värejä. Parin kappaleen jälkeen balanssin löytänyt äänimaailma oli viehättävä ja massamaisuudessaankin yksityiskohdille herkkä. Ja mitä yhdenmukaisemmalta musiikki alkoi tuntua, sitä immersiivisemmäksi se osoittautui.
Alvvays ei ollut uudella asialla. Pikemminkin yhtye kirjautui osaksi viime vuosina laajentunutta segmenttiä, joka ammentaa 1990-lukulaisen shoegazingin, alternativen ja powerpopin välimaastosta. Kuten jäljitelmätyyleissä yleensäkin, sen elementit olivat punnitussa tasapainossa, toisinaan jopa omaperäisyyden kustannuksella. Välillä lauluja maustettiin jangle-nyansseilla, välillä hieman purevammalla kertosäkeellä, välillä ilmeettömän oikea-aikaisilla tauotuksilla, mutta pääasiassa soitto rullasi eteenpäin kokonaisvoimastaan nauttien.
Oikeastaan vain elektromaisempi Very Online Guy poikkesi linjasta, sekin ainoastaan hienovaraisesti: laulaja Molly Rankin polvistui ohjailemaan efektipolkimiaan käsin samalla kun kitaristi Alec O’Hanley vaihtoi soittimensa hetkeksi koskettimiin.
Vaikka musiikki vaati keskittymistä, se piti otteessaan omilla ehdoillaan. Niinpä yhtyeen niukkasanainen linja tuntui perustellulta. Rankin sentään muisti ohimennen kertoa etsineensä edellisenä iltana baareista Aki Kaurismäen jälkiä, mutta muutoin esitys oli paikaton, huolellisesti äänten ympärille käpertynyt. Tätä tuki myös konsertin pelkistetty dramaturgia: yhtye tuli lavalle vailla sen kummempaa esittelyä, soitti soitettavansa, ja poistui viimeisen laulun jälkeen itsestään numeroa tekemättä. Ei ylimääräisiä kiitoksia, ei kumarruksia; vain hiljainen lava, jota roudarit alkoivat hiljalleen tyhjentää.
Siinä vaiheessa oli kuultu 16 laulua. Lunttasin settilistasta. (HL)
Alvvays.
Jessie Ware
Olen ajatellut Jessie Waren ottavan itsensä ja musiikkinsa liian vakavasti. Joko olen ollut alusta asti väärässä tai sitten jotain on tapahtunut. Sunnuntai-alkuillassa päälavalle nousi nimittäin diivan roolillaan leikkinyt taiteilija, joka kyllä suosi kliinistä viileyttä mutta osasi myös puhkoa kuortaan. Lauluja esittäessään Ware oli liki tavoittamaton ja suvereeniudestaan nauttinut tähti, mutta kappaleiden välissä hänestä sukeutui hennon epäkonventionaalinen suupaltti, joka piikitteli niin edellispäivän lennon perunutta Finnairia kuin illan pääesiintyjää odottanutta yleisönosaakin: ”A guy with a Pulp-hat singing my songs – that’s very cool!”
Esityksen väljänä sanomana, jos sellaista oli tarpeen etsiä, oli itseen uskominen: jokainen olkoon oman elämänsä helmi. Affirmatiivisten pintalauseiden sijasta Ware välitti viestinsä huolehtimalla siitä, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla. Hän ilmeili kouluteatterimaisesti samalla kun kaksi tanssijaa ja taustalaulajaa korostivat hänen liikkeitään tarkoin synkronoiduilla koreografioilla. Vaikka eleet ja maneerit oli rakennettu laulujen ehdoilla, vetivät jipot ja esityksellisyys huomiota pois siitä, miten sujuvasti ja vaivattomasti Ware lauloi koko ajan. Esitys eteni niin öljytysti, että musiikki tuntui likipitäen irralliselta elementiltä sen pinnalla.
Ja kuitenkin musiikki oli show’n ytimessä. Waren kahden uusimman levyn varaan rakennettu konsertti yhdisteli maukkaasti soulin, diskon ja housen haaveikkaimpia sävyjä, mutta äityi välillä kalastelemaan huomiota jopa provokatiivisesti. Yhtyeeksi riittivät rumpali ja kitaristi-kosketinsoittaja, jotka katosivat lavalta koneellisemmin diskonneen Running – Hot N Heavy – What’s Your Pleasure? -potpurin ajaksi. Kuuliaisesti soittaneiden muusikoiden rooli oli muutenkin marginaalinen. Laulujen sovitukset olivat yksi yhteen levyversioiden kanssa, eikä soveltamiselle ollut sijaa.
Toisaalta näin laulut soivat luontevimmassa muodossaan: alusta asti valmiiksi muokattuina luksustuotteina, joiden leppeä hedonismi kävi taiteellisesta argumentista.
Aivan säröittä Ware ei rooliaan vetänyt. Välillä tuntui, että hän koetti olla liikaakin kaikkea. Formaatti tuki parhaiten Spotlightin ja Begin Againin kaltaista jahdinkansigroovea, mutta rytmien iskiessä rajummin laulaja tallautui käsikirjoituksensa jalkoihin. Myös keikan lopulla läpiluettu versio Cherin Believesta jäi hukatuksi mahdollisuudeksi, vaikka tartutti melodiansa yleisöön.
Voi olla, ettei konsertista jäänyt sinällään antaumuksellisesti esiintyneelle Warelle sen kummempia muistoja. Lavan taakse laskeneen auringon keilassa kuunneltuna kokonaisuus tuntui kuitenkin poikkeuksellisen hyvältä; välillä on mukavaa tilata pop-musiikilta pelkkä nautinto ilman sivumakuja. (HL)
Jessie Ware.
Marcos Valle
Pian 81 vuotta täyttävä brasilialainen bossa nova -mestari Marcos Valle oli ilman muuta yksi Flow’n odotetuimmista nimistä. Todiste: vaikka yrittää suunnata pallolavalle jokseenkin hyvissä ajoin eli reilua varttia ennen keikkaa, ehtii nähdä siitä ehkä viimeiset 20 minuuttia. Pallolavan rajallinen kapasiteetti on toki vuodesta toiseen festivaalin ehkä suurin murheenkryyni, mutta näin pahasti se ei ole vielä omaan nilkkaani lyönyt.
Leppoisa tropikaalinen jazzfunk kaikui puolelle korvalle lavakompleksin ulkopuolellekin, mutta tunnelmaan pääsi vasta paikan päällä. Settilista pysytteli paljolti miehen varhaisemmassa, siis hädin tuskin 1980-luvulla tehdyssä tuotannossa, vaikka Valle on luonut uutta sitkeästi näihin päiviin asti. Esimerkiksi heinäkuun lopulla ilmestynyttä upeaa Life Is What It Is -leppoistelua ei taidettu kuulla, vaikka sen scat-mutinat olisivat solahtanut keikan linjaan mainiosti.
Keikan viimeisellä neljänneksellä kuultiin myös ainakin vuoden 1973 Previsão do tempo -albumin harvinaisempi raita Os ossos do barão ja setin päättänyt, rivakka funk Bicicleta.
Vallessa itsessään ei ikä näkynyt tai kuulunut. Suoraryhtisenä koskettimiensa takana häärinyt, etäisesti tennislegenda Björn Borgilta näyttänyt kiharapää myhäili autuaasti ja johti viisijäsenistä yhtyettään valtiomiehen elkein. Suurimman osan sooloista hän sentään jätti yhtyeen toiselle kiipparistille, joka pistikin Yamahansa ansiokkaasti solmuun maestron kenties tunnetuimmassa kappaleessa Estrelarissa.
Jos vain Vallella terveyttä piisaa, niin nämä sambanautiskelut ottaisin mieluusti uusiksi. (MM)
Artemas
Mustan teltan ohjelman päätti suoratoistonostetta nauttiva Artemas. Artistin vetovoima hahmottui paitsi yleisön alhaisena keski-ikänä myös väenpaljoutena ja kertosäkeitä estoitta tavoitelleena yhteislauluna. Parhaassa tapauksessa asetelman saattoi kokea jopa jonkinlaisena vallansiirtona: samaan aikaan Silver Arenalla esiintyi The Smilen paikkaajaksi kiinnitetty James Blake, jonka keikalta väki lähti kuuleman mukaan sankoin joukoin pois heti Artemasin aloittaessa.
Kliimaksiksi päätösnumeroa ei voi kuitenkaan kuvata ilman pahanilkisesti juurrutettua anti-etuliitettä. Artemasin esitys oli nimittäin – ainakin takarivistä seurattuna – harvinaisen karismaton. Aurinkolasiensa takana piilotellut artisti kuljeskeli tympääntyneen oloisena edestakaisin ja lauloi kappaleitaan kuin ulkomuistista. Staattisesti elehtineen, jos kohta taiten soittaneen yhtyeen sijasta lavashow’n tarjosi Artemasia eksyneenä varjona seuraillut kuvaaja. Flegmaattisen videomiehen läsnäolo tuntui alleviivaavan alustatalousajan slackerismin omituista sisältöä: ”Nähkää minut, kun koetan näyttää siltä, ettei minua kiinnosta vittuakaan.”
Esillepano olisi voinut tuntua julkilausumalta, jos musiikki olisi kannatellut itseään paremmin. Artemas on kirjoittanut tukun tunteikkaita ja näppärän nihilistisiä koukkukeräelmiä (esim. I Always Kinda Knew You’d Be the Death of Me, If You Think I’m Pretty, I Like the Way You Kiss Me), jotka ovat vastaanoton perusteella levinneet tehokkaasti. Keikan edetessä hokemat alkoivat kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Kertosäkeisiin kaivettu falsettirekisteri soi nuottitarkkana mutta kapeana, ja junnaavat rytmitaustat lähinnä jähmettivät esitystä.
Artemasin puolivälissä löytämä kitarakaan ei pelastanut tilannetta. Sen avulla artisti vahvisti viittaussuhteita Weezerin, Beckin ja Pavementin kirjomaan 1990-lukuun, mutta samalla rinnastus alleviivasi sekoitelman huteruutta. Se mikä tuntui argumentatiiviselta ja raikkaalta 30 vuotta sitten kantoi nykyajassa vain puoliväliin.
Ehkä vika ei ollut niinkään elementeissä kuin fuusion puolivillaisuudessa. Vuoroin välinpitämätöntä renttua ja vuoroin emotionaalisuuttaan alleviivaavaa kärsijähahmoa ilmentäessään Artemas tarjoili vain sirpaleita: yksi maukas melodia siellä, yksi kutkuttavasti sumennettu kuulokuva täällä, yksi vaivaannuttava Prince-laina tuolla. Kokonaisuudesta puuttuivat kuitenkin niin virtaus kuin dynamiikkakin, ja pelkistetty esillepanokin alkoi lopulta tuntua pikemminkin laiskuudelta kuin kannanotolta.
Voi olla, että Artemas halusi antaa musiikin puhua puolestaan: tarjoilla osviittoja kaikesta siitä mikä häntä on innoittanut, avata kotikutoisia polkuja laulujen alkulähteille ja kuvata kaleidoskooppimaisesti, miltä kerran kalutut osatekijät kuulostavat 2020-luvun merkitysmyllyyn kaadettuina. Jäljelle jäivät kuitenkin lähinnä katteeton poseeraus ja muutama teltan katossa narissut voihkaisu.
Aika vähän siis. (HL)
Pulp
Vaikka Marcos Valle oli legenda ja Artemas yritti tulla nähdyksi sellaisena, oli sunnuntailla vain yksi kuningas: Jarvis Cocker.
Jos Pulp edellisen näyttäytymisensä aikoihin, siis vuonna 2012, korosti, että se on palannut vain nostalgiasyistä, tuntuu uusi kierros jotenkin kunnianhimoisemmalta. Biisit olivat samoja vanhoja kuin ennenkin, mutta settilista oli rakennettu vähän yllätyksellisemmin.
“Hitit” kyllä vedettiin, mutta tulipa muutakin.
Keikka avattiin dekadentilla kyynikko-oopperalla I Spy. Disco 2000 hoidettiin heti toisena alta pois. Sitten tuli 32 vuotta vanha b-puoli O. U., ja Pulpin ”vähän unohdettu”, Scott Walkerin tuottama vuoden 2000 We Love Life -albumi huomioitiin kappaleparilla Weeds ja Weeds II (The Origin of the Species). Varsinainen setti päättyi samalta levyltä poimitun eeppisen Sunrisen psykedeeliseen jamitteluun – toki tuttu veto jo vuosien takaa.
On totta, että Pulpin ulkoinen sielu kytkeytyy sen johtohahmoon. Jarvis Cocker hyppeli, vääntelehti ja keekoili perinteiseen tapaansa siisteissä torvihousuissa ja pikkutakissa. Hän on yhä tanssilattialla kaikki hämmästyttävä koulupoika 60-vuotiaan rillipirun ruumiissa – maailman epätodennäköisin ja siksi täydellisin rokkibändin mahtisonni!
Muu yhtye näytti vaihtelevissa määrin toimistoinsinööreiltä, joskin kosketinsoittaja Candida Doyle oli sentään sonnustautunut glitteriin. Kolmas jokseenkin taiteilijan näköinen ihminen oli lauluntekijä Richard Hawley, Cockerin aseveli vuosien takaa ja Pulpin kiertuejäsen.
Toisaalta Pulp ei myöskään olisi Pulp ilman Cockerin kieroja, visvaisia ja humoristisia tarinoita.
Cocker laulaa häpeilemättä yli-ikäisen pornotuottajan fantasioista aivan pöyristyttävällä paatoksella (This Is Hardcore). Sitten hän kertoo kaverin pari vuotta vanhemman isosiskon vaatekomeroon piiloutuvasta koulupojasta, joka salakuuntelee, miten siskon kylään tuomat hoidot huohottavat tämän korvaan (Babies). Ja kun on aika laulaa rakkaudesta, niin sekin on ”likaista, kuin pieni vain öisin näyttäytyvä eläin” (F.E.E.L.I.N.G.C.A.L.L.E.D.L.O.V.E.).
Huipennuksena on tietenkin yksi maailman hienoimmista laulunteksteistä, yläluokan duunarieksotiikalle vittuileva Common People. Päätösnumerona se on vähän itsestäänselvyys, mutta samalla juuri se kappale, jonka voi venyttää kymmenminuuttiseksi ja jonka aikana esitellä bändi – ja muistuttaa, että ”me kaikki olemme common people – tavallisia ihmisiä”.
Setin hännäksi bändi säästi uuden kappaleen, Cockerin ja Hawleyn yhteisteoksen A Sunset. Se oli hyvin perinteinen, nätti ja Sheffieldiä nostalgisoiva folklaulu – jotain aivan muuta kuin alle kuullut seksuaalis-kyyniset tarinat. Huumoria bonusnumerossa sentään oli sen verran, että sen lopuksi bändi kääntyi yleisöön selin, katsomaan kankaalle heijastettua auringonlaskua. Tosin juuri ennen kuin aurinko oli menossa mailleen, video pysähtyi.
”Voi perkele, sen pitäisi mennä mustaksi”, Cocker puuskahti. Lopulta lava sitten pimenikin, ja bändi hiipi kaikessa hiljaisuudessa pois.
Niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, on Pulp vuonna 2024 uskomattoman elinvoimainen, karismaattinen ja esiintymisestä nauttiva yhtye. Cockerkin höpötteli lavalla Tove Janssonista ja heitteli yleisöön karkkeja (”Geisha yksi, Geisha kaksi… Marabou mjölkchoklad… Dumle yksi, Dumle kaksi”, hän laski). Kun hän toivoi näkevänsä ”teidät kaikki hyvin pian uudestaan”, se tuntui lupaukselta. Uutta materiaalia tiettävästi on olemassa A Sunsetin lisäksi, ja syksyllä bändi painuu Amerikkaan. En tiedä, paljonko uutta sanottavaa Pulpilla mahdollisesti tuoreissa lauluissaan on, mutta tämän show’n näkee mieluusti uudelleen.
Toisaalta on todettava, että Pulp edusti Flow’n taiteellista ydintä enää vain viitteellisesti. Jos yleisömääriä katsoo, ovat neli-viisikymppisten möhisartistit festarilla selvästi alakynnessä. Yleisössä Pulp saattoi hävitä jopa kotimaisille nimille, samaten kuin lauantain PJ Harvey. Nyt sen viimein tajusi: Flow’n perinteinen leipälaji eli indie sen eri muodoissaan on tyystin boomereiden musiikkia, eikä palvele kuin yleisön marginaaleja. Kyllä sille on kysyntää, mutta sen yleisö ei ikänsä puolesta jaksa enää samalla tavoin heilua festivaaleilla.
Toisaalta, kukapa nämä keski-ikäisen yleisön rockimmat nimet Suomeen toisi jollei jälleen yhden jatkoaikavuoden Suvilahdessa saanut Flow, varsinkin kun Sidewaysinkin tulevaisuus on vaakalaudalla. (MM)
Pulp.
