Teksti: Hannu Linkola (HL) ja Mikael Mattila (MM), kuvat: Tomi Palsa
The Holy
Alussa on loppu. Tai jotain sinnepäin.
Kun The Holy soitti Flow’ssa seitsemän vuotta sitten, oli se vastikään pudottanut nimestään Romans-liitteen ja julkaissut yhden ep:n. Tuolloin innostuin kahden rumpusetin voimin kolanneen yhtyeen ennakkoluulottomuudesta ja jättiläismäisen musiikin herkkämielisyydestä.
Nyt yhtye kapusi lavalle kolme pitkäsoittoa ja satoja keikkoja rutinoituneempana, mutta myös taaksepäin katsoen. Se oli ilmoittanut vain muutamaa päivää aiemmin hajoavansa syksyisen klubikiertueen jälkeen. Pallolavan tarjonnan avannut konsertti olisi sen viimeinen festivaaliesiintyminen.
Lopettamispäätös ei kuulunut lauluissa, mutta tihkui rivien väleistä. Estradille marssitettiin lähes jokainen yhtyettä aikojen saatossa avittanut muusikko, ja esillepano oli massiivinen: rumpusettejä oli kolme, samoin kitaroita. Bassolinjat hoidettiin kahden soittajan voimin, ja mukaan mahtui myös viulua, koskettimia, taustalaulua ja puhallinta. Kaikkiaan soittorinkiin kapusi 11 ihmistä.
Settilistansa The Holy oli kasannut tuoreimman levynsä, keväisen Ländmarkin varaan. Menneitä se muisteli lähinnä muutamalla esihistoriallisen aikakautensa jäänteellä ja parilla debyyttinsä (Daughter, 2018) helmellä. Kappaleet olivat kuitenkin vain summittaisia lähtökohtia, joiden perusteemoja myötäillen kollektiivi saattoi päästää äänimassan valloilleen. Vaikka The Holy pysyi uskollisena laulujen luonteille, oli sille tärkeintä kietoa teosten teemat osaksi saumatonta motorik-taontaista pauhua; sisäisten loitsujen ylläpitämää noitapiiriä, jonka keskeltä oli paitsi mahdotonta myös toisarvoista jäljittää yksittäisten muusikoiden panoksia.
Silti esityksessä oli kohokohtansa. The Incredible Ibex kaahasi kuin jatkuvaa sivuluisua hakien, Land Before Time pomputteli yhtyeen pulssia poikkeuksellisen vetävästi, ja rujo Fanfare kumpusi lähes pelottavista syvyyksistä. Myös sinne tänne pudotellut instrumentaaliosiot puolsivat paikkansa. Ne kertoivat vastaansanomattomasti, kuinka itseisarvoisena The Holy on aina pitänyt yhteisen transsin tavoittelua.
Jäähyväisten sanomaan yhtye palasi vain parissa välispiikissään. Nekin painottuivat tulevaan kiertueeseen. Kuitenkin ilmassa oli myös menetyksen tuntua. Kun Savages vapautti laulaja-kitaristi Eetu Henrik Iivarin hyppimään Eero Jääskeläisen rumpusetin päälle, tuntui ilmassa virtaavan myös kaikki se energia, jota lopettamispäätöksen puntarointi on varmasti sitonut. The Holy halusi jättää lavalle kaikkensa, eikä kenelläkään ollut viimeisen mankeloinnin jälkeen tarvetta vaatia lisää.
Äänen todellisen voiman tajusi kuitenkin vasta hiljaisuudesta. Kun yhtye poistui lavalta humisevien laitteiden ja katsomolautojen väleihin jääneiden kaikujen saattelemana, sai lopettaminen ensimmäisen konkreettisen muotonsa. Siinä oli ripaus uran summaavaa onnea, mutta myös musiikissa joskus soineen odotuksen syrjäyttänyttä kaipausta.
The Holya tulee ikävä. (HL)
The Holy.
Miriam Bryant
Suomi on ollut viime vuosina yllättävässä huudossa Ruotsissa. Kiinnostus itänaapuria kohtaan on näkynyt etenkin musiikkikentällä, jossa suomalaistaustaiset artistit ovat rohkaistuneet käsittelemään ylipaikkaisia identiteettejään. Markus Krunegård julkaisi viime vuonna mainion suomenkielisen levyn Nokia & Ericsson, ja keväällä kielimuurin puhkaisi Miriam Bryant. Krunegårdin, Anna Puun ja Kalle Lindrothin tuella toteutettu Mustelmilla (Mi Amor) -käännös ei ole yltänyt latausmääriltään Bryantin suurimpien hittien tasolle, mutta kertoo että laulajan repertuaarissa on tilaa hänen äitinsäkin kielelle.
Uuden markkina-alueen kartoittelusta vihjaa sekin, että Bryant matkasi Suomeen soittamaan yhden tämän vuoden harvoista konserteistaan. Taiteilijan ensimmäinen Flow-keikka juhlisti samalla uutta, keikkapäivänä julkaistua singleä Regnblöta skor. Akustisen kitaran varassa tunnelmoiva laulu on pieni ja katkerankaunis, mutta varsinaiseksi juhlakaluksi teoksesta ei ollut. Sen soidessa Bryant oli pelannut jo Suomi-valttinsa, ja teltta oli tyhjenemään päin.
Väkikato osoitti, että niin pätevää musiikkia kuin Bryant tekeekin, puuttui konsertista johtolanka, ehkä jännitekin. Laulaja tarjosi kyllä kattavan läpileikkauksen tuotannostaan, mutta tyytyi ojentelemaan käyntikortteja sen sijasta että olisi muodostanut sydänyhteyksiä. Taustakankaalle heijastettu Pohjoismaiden kartta ja Bryantin selkään kiinnitetyt pienet siivet saattoivat olla vihjeitä syvemmästä narratiivista, mutta millaisesta – vaikea sanoa!
Monin paikoin Bryantin sydämellinen läsnäolo toki nivoi tunnelmia yhteen, eikä Neråt/Uppåtin tai Dumin kaltaisten teosten iskevyyttä sovi vähätellä missään oloissa. Yhtä usein jotain kuitenkin puuttui. Ensimmäisten kappaleiden aikana Bryantin kiehtova ääni jäi pahasti taustojen alle, ja kun se saatiin kaivettua esille neljäntenä soitetulla uutuuskappaleella (”this is a song about getting laid”), tulkinta karkaili pinnalle oudon kurittomasti. Samaan aikaan taustayhtye pysytteli varjoissa tehden korkeintaan sen mitä pitää.
Pari numeroa myöhemmin tunnelma tiivisty. Bryant esitteli ”uuden suomalaisen ystävänsä”, Isac Elliotin, joka kävi pudottelemassa muutaman rivin Tystnar i lureniin. Vaikka Elliot lähinnä toisteli ulkoläksyä, nosti sparrauskumppanin vierailu Bryantin vahvuudet esiin. Duettopariksi asemoituessaan laulaja huokui samaa intensiivistä jännitettä kuin Håkan Hellströmin muinaisten stadionkeikkojen feature-osuuksissaan.
Lataus säilyi myös Elliotin poistuttua. Hetkeä myöhemmin soinut Mustelmilla oli keikan herkkä kohokohta: murtunut mutta lohdullinen yhteislaulu, joka lupaili Bryantille pitkää ikää Suomen latauslistoilla.
Vaikka moni katsoja katosi Suomi-osuuden jälkeen, piti Bryant paikalle jääneet kuulijat otteessaan hidastempoisille loppumetreille saakka. Siipiselkäisellä uholla alkanut esitys päättyi lavan lattialle, jossa makaillen laulaja käynnisti Så mycket bättre -ohjelmasta tutun Ett sista glas -lainan. Sitä ennen hän oli – kenties suomalaisia juuriaan tapaillen – tunnustanut olevansa muuttumassa introvertiksi.
Ehkä keikkaan liittyi siis vapautumista ja uuden perspektiivin löytämistä. Bryantin avaraan persoonaan esitys loi kuitenkin vain summittaisen katsauksen. (HL)
Miriam Bryant.
Mr. Velcro Fastener
Flow’n teknolavat ovat olleet minulle koko festivaalihistoriani ajan vieras maailma. Syy on yksinkertaisesti oma perehtymättömyys: minusta ei ole Kaikun kaltaisissa tiloissa käymiseen, vaikka välillä sellaisesta haaveilenkin. Siispä tunnistin elektronisen ohjelman vilinästä korkeintaan muutaman nimen, niistä mieluisimpana perjantaina alkuillasta esiintynyt turkulainen kahden Tatun legendanimi, Mr. Velcro Fastener.
Duo tarjoili mainion setin keskikaljaelektroa: vähän rosoista, ei kovin ripeää, silti melko räyhäkästä ja etukenoista 808-rumpukoneiden paiskontaa. Sellaista, jota tehdessä ja erityisesti kuunnellessa bilehuumeiden nauttimisen sijasta kallistetaan lasipulloa.
Fiilis korostui, kun loppupuolella lavalle nousi vieraileva kaljupäinen ja pitkäpartainen vokalisti hevivermeissä julistamaan: ”Life is just a fucked up moment in time / and if you can’t handle it, kiss your ass goodbye.” Tanakkaa todistusta, joka on enemmän kotonaan betonilähiön varastohallissa kuin keskustan trendiklubilla. (MM)
Blonde Redhead
Ensin mietin, miksi kaikki tuntuu niin oudolta, vaikka olen keskellä mukavuusaluettani. Sitten oivalsin. Todistin anomaliaa; muistumaa menneestä ja festivaalin täkyä sille ikäryhmälle, jonka ostopäätöksiä nostalgia ohjaa yhä voimakkaammin. Siinä missä Pitchfork-sertifioitu kitaraindie oli vielä kymmenisen vuotta sitten Flow’n vetonaula, on genren aika monessa mielessä ohi, ainakin festivaalin profiloitumisen näkökulmasta.
Norsujen hautausmaalla liikkuu vielä hahmoja, mutta yhä useampi heistä on hukassa.
Minäkin.
Samalla hetki oli monelle tärkeä. Harvakseltaan Suomessa vieraileva Blonde Redhead oli kohortilleni yksi viikonlopun kiintopisteistä, ja yhtye vastasi toiveisiin annostelemalla odotusten mukaista ääniunelmaa. Vaikka konsertti ei ponnistanut missään vaiheessa toismaailmaisiin korkeuksiin, löytyi kolmikon hälypyörteistä sävyjä, joita yksikään toinen artisti ei festivaaleilla tarjonnut.
Alku oli suorastaan jumalainen. Lavavalojen profiilikuviksi häivyttämät muusikot käynnistivät esityksensä Misery Is a Butterflyn (2004) Falling Man -kappaleella, yhdellä kauneimmista teoksistaan. Äänet aaltoilivat verkkaisesti pyörivän kiintopisteen ympärillä ja kudostuivat lopulta vakaiksi mutta omaleimaisesti väreilleiksi kuvaelmiksi. Kazu Makino ja Amedeo Pace ohjasivat niitä taikomalla koskettimistaan ja kitaroistaan samean viehättäviä aaltoja, joiden harjoja Simone Pace merkitsi jazzahtavalla rumpuotteellaan.
Hiljalleen nostovoima saavutti kuitenkin rajansa. Avausta seuranneen Melody Experiment – Doll Is Mine – Dr. Strangelove -troikan aikana kolmikko kiilasi ilmeisimmän lumon viereen, murrettuihin sävyihin, eikä ottanut kuulijoita ehdoitta kyytiinsä. Etenkin Makinon tulkinnat tuntuivat repivän kokemusta juuriltaan: levyillä utuisasti kaikuvat lauluraidat terävöityivät liveoloissa oudon riitaisiksi.
Puolivälin tienoilla aika ja paikka kuitenkin unohtuivat. Blonde Redhead ei niinkään nostanut kierroksia tai tiivistänyt otettaan, mutta jollakin tavalla musiikki alkoi tarjoilla kädensijoja ja kalibrointipisteitä, joita hamuamalla livesoinnista sai otteen. Tai sitten yhtye vain siirtyi tuotantonsa huippuhetkiin. Viimeistään Sit Down for Dinner -kaksikkoa seuranneet klassikot SW ja 23 avasivat portit paratiisiin, ja Kiss Her Kiss Her -lopetus suli euforiavuoksi, jonka vietävänä olisi voinut olla loputtomiin.
Vuorovaikutus yhtyeen ja yleisön välillä jäi vähäiseksi. Musiikin ulkopuolella Amedeo Pace kommunikoi lähinnä viittilöimällä lavamiksaajalle jäljellä olevasta soittoajasta. Toisaalta keikan edetessä Pacen ja Makinon keskinäinen sidos tuntui voimistuvan, aivan kuin kertoakseen että äänet todella syntyivät tässä hetkessä ja kanavoivat teltassa leijailleita tunteita. Keulahahmojen kutkuttava magnetismi myös alleviivasi viimeisimmän levyn (Sit down for Dinner, 2023) teemoja; ihmisten välisiä sidoksia, luopumisen surua ja lopulta myös pelkojen väliin jäävien kuilujen silloittamisia.
Tähän sanomaan sulautui vienosti yliajalle venynyt päätösraitakin. ”I’d be screaming, ‘Kiss her, kiss her’”, Makino vaikersi, kunnes hänen äänensä katosi ensin kosketinkimalteisiin ja sen jälkeen hiljaisuuteen. Sitten kaikki oli ohi, indietaivas purkautunut ja mieli jälleen eksyksissä.
Moni jäi tuijottamaan tyhjää lavaa poissaolevin ilmein. (HL)
Blonde Redhead.
Nabihah Iqbalin
Eteerisen sijasta melankolisissa tunnelmissa viihdyttiin brittiläisen Nabihah Iqbalin keikalla muutoin aurinkoisesta meiningistään tunnetulla pallolavalla. Sijoittamisen lavalle tosin ymmärsi, kun huomasi, että viimevuotisen Dreamer-levyn jäinen synapop olikin vaihtunut villapaitaiseen kitarahuminointiin. Lavalla soitti perinteinen nelijäseninen rokkibändi, syntikoita oli nolla kappaletta.
Silti Iqbalin musiikki oli vain “aivan hyvää” hillittyä iltapäivän huojumista, jonka melodiat eivät jääneet mieleen. Kuvaavaa oli, että parhaiten erottuivat pari cover-valintaa: Beach Houselta kuulostanut tulkinta Deftonesin Be Quiet and Drivesta ja alkuperäiselle uskollinen iki-ihana Cure-pala A Forest. Jälkimmäinen herätti myös yleisön. Setin päättänyt A Tender Victory (omaa tuotantoa) toi taasen mieleen Grouperin unenomaiset laulut. (MM)
Arooj Aftab
Arooj Aftab oli toinen pallolavalla soittanut pakistanilaistaustainen lauluntekijä. Brooklynilaisartisti esitti kauniita tuutulaulujaan jo Helsingin juhlaviikoilla vuonna 2022, mutta tuolloin vain nykysäveltäjä Terry Rileyn pojan Gillian Rileyn (isä ja poika esiintyivät Flow’ssa vuonna 2018) säestämänä. Tällä kertaa mukana oli bändi, joskin taas kerran ilman kovasti odotettua harpistia Maeve Gilchristia.
Pääosin urdun kielellä laulava Aftab esiintyi hieman puolihuolimattomaan sävyyn aurinkolasiensa takaa, ja päivitteli, miksi esittää tuoreen Night Reign -albuminsa kappaleita vielä valoisaan aikaan. Hyvin hienovaraiset, raukeat laulut olisivatkin ehkä kaivanneet ympärilleen jotakin teltan kaltaista suljettua tilaa, mutta ongelma oli etupäässä olosuhteissa – ja ehkä vähän siinäkin, ettei suunnattoman kaunista harpun helinää, joka johdattelee esimerkiksi englanninkielistä Whiskey-laulua, tälläkään kertaa kuultu.
Paremmilta Night Reignin laulut kuulostavat siis levyllä. (MM)
Evicshen
Raukeiden fiilisten vastapainoksi tarvittiin kunnon räjäytys. Sen tarjosi Other Sound -luolassa meuhkannut noiseartisti Evicshen.
Sanfranciscolainen Victoria Shen repi itse rakentamistaan vempeleistä riemastuttavan ehtaa tavaraa koko kuuloalueen leveydeltä. Resepti oli klassinen ”kontaktimikitetään kaikki”, genre perinteinen ”hääräys”: ei siis seisoskeltu pöydän takana, vaan tehtiin kaikkea muuta.
Shen vaelteli salissa ja pyöritti jonkinlaisilla itse tehdyillä levysoittimilla äänilevyjen näköisiä, joskin muodottomiksi valahtaneita limpukoita, joista irtosi lähinnä helvetillistä jytinää. Sitten hän tunki hampaidensa väliin jonkinlaisen letkun, johon oli kiinnitetty jokin kielentapainen. Sitä hän nirhaili jousella. Kun tämä tehtiin välillä kyykistellen korkeakorkoiset buutsit jalassa, oli suomalaisen olla vaikea ajattelematta jonkinlaista perverssiä uudelleentulkintaa Linda Lampeniuksen takavuosien viulukyykyistä. Lopuksi Shen vielä veteli hiuksiaan mikitetyllä kammalla ja antoi nahkaruoskan viuhua.
Kun setti loppui, oli yleisö kutistunut ehkä neljännekseen. ”Mä itkin ilosta”, hihkui vieressäni istunut mies tovereilleen. Ilman muuta kovan keikan merkki.
Kontrasti päälavalla samaan aikaan heiluneeseen Isac Elliotiin ei olisi voinut olla suurempi: diplomaatti minussa hyväksyy molemmat mukaan hämmentämään, mutta jos Elliot oli läpipopulistinen Tikkurila-festivaali-valinta, edusti Evicshen ainakin rippeitä siitä, miksi Flow ainakin potentiaalisesti voi yhä yllättää. (MM)
Idles
Kuvien kaataminen ei kuulu Flow’n agendaan. Pikemminkin tapahtuma luo omaa kiiltopintaista kuvastoaan, jossa välähtelevät kestävyyteen ja vihreyteen vivahtavat väittämät, mutta josta aidosti vaihtoehtoiset tai marginaaliset näkemykset puuttuvat. Toki festivaalia on tästä moitittukin. Loppukesästä runsaat 60 artistia osallistui kampanjaan, joka kritisoi Flow’n yhteistyökumppanien Israel-kytkentöjä. Osa taiteilijoista kuului tapahtuman esiintyjiin.
Show’n käynnistyessä soraäänet yleensä peittyvät. Niin nytkin. Flow toimii mittakaavansa ja toimintaympäristönsä ehdoilla, eivätkä ihmiset haraa vastaan enää silloin, kun musiikki ja muu tarjonta ympäröivät heidät. Kuitenkin yleisöstä aisti tänä vuonna myös satunnaisen valmiuden yhtyä vastakarvaisiin luentoihin. Esimerkiksi juhla-alueella vapaasti liehuneet Palestiinan liput otettiin poikkeuksetta lämmöllä vastaan.
Vastarinnan hiillokseen puhalteli erityisen tarmokkaasti bristolilainen Idles. Yhtye on tunnettu räyhähenkisyydestään, eikä se pidätellyt nytkään tunteitaan kuin yhden kappaleen ajan. Intromaisen Idea 01:n jälkeen laulaja Joe Talbot kertoi bändin saapuneen Suomeen rakkauden asialla, mutta aihepiiri laveni nopeasti. Lemmenlorujen sijasta rakkaudellisuus käännettiin kansalaistottelemattomaksi arvopuheeksi, jossa huomiota saivat niin Palestiina kuin siirtolaisetkin, ”jotka tekevät Suomesta ja Britanniasta paremman maan”.
Samassa hengessä yhtye otti kantaa Englannin tuoreisiin, maahanmuuttoa vastustaviin mellakoihin. Kun yleisö yritti myötäelää buuamalla mellakoitsijoille, Talbot siirsi huomion äärioikeistolaiset nujertaneisiin voimiin. Tämän jälkeen hän totesi olevansa mieluummin paskiainen faniensa edessä kuin fasistien tukema ei-paskiainen. Ja sittenpä saattoikin arvata mitä tuleman pitää. I’m Scum -kappaleen keskellä yleisö istutettiin alas ja houkuteltiin laulamaan ”Britannian uutta kansallishymniä”: ”Fuck the king, fuck the king, fuck the king…”
Yllättävän monella suomalaisella tuntui olevan tarve kaataa brittimonarkia.
Idlesin temput olivat tuttuja, moniaalla testattuja, mutta steriilimpään festivaaliantiin rinnastuessaan ne toimivat vastaansanomattomasti. Yhtye myös antoi sanojensa tueksi tunnelatauksen. Se esitti kiukkuisen keikan, johon kaikki soittajat osallistuivat täydellä intensiteetillä: Lee Kiernan kynsi kitarariffejään yleisön käsillä surffaten, Mark Bowenia sijaistanut Tina Maynard riehui hymyilevänä takkupallona, ja Jon Beavis sai teknikon juoksemaan kuritetun rumpusettinsä äärelle tämän tästä.
Yleisö vastasi yhtyeen myräkkään samalla mitalla. Pitti pyöri, kuoleman seinät iskivät toisiaan vasten, hattuja ja kenkiä lenteli ilmaan, ja uskaliaimmat heittäytyivät vertaistensa käsivarsille.
Idles ei etsinyt aggressiivisuudelleen uusia muotoja. Joy as an Act of Resistance (2018) -levyn kappaleisiin painottunut show oli testosteroninkatkuinen, soundeiltaan odottamattomankin 1990-lukulainen, ja nousujen ja laskujen välisen dynamiikan oppi helposti. Toisaalta estetiikka ja materiaali sulautuivat täydellisesti yhteen. Tuollaistahan Idlesin musiikki on: yksinkertaista, kolhoa, rytmin varaan naulattua pintaviallista postpunkia, joka tukeutuu hokemiin ja vimmaan, mutta pohjustaa laajempaa ajattelutapaa – anarkistista mutta maanläheistä ja välittävää.
Tunnin mittaisen kolauksen jälkeen olo oli lyöty mutta mieli puhdas. Aivan kuin olisi saanut juuri murskata kaikki epätasa-arvoa ja kaunaa tuottavat rakenteet, vaikka oli todellisuudessa vain antanut spektaakkelin viedä mukanaan. (HL)
Idles.
Vince Staples
Tiettyä tinkimättömyyttä väittyi myös Silver Arenalla räpänneestä Vince Staplesista. Hän haahuili yksin valtavalla lavalla eikä häikäissyt karismallaan, mutta läsnäolo tuntui.
Tyylillisesti viivyttiin tuoreimman Dark Times -levyn meiningeissä, mikä lisäsi introverttia, jopa ujoa tunnelmaa. Silti teltta oli täynnä, mikä ilahdutti: silmälasipäinen, hyväkäytöksisen oloinen mies tulee t-paidassa ja farkuissa räppäämään Yhdysvaltain länsirannikon jengielämästä ja köyhyydestä ilman isoja koukkuja tai kertosäkeitä. Se on kova suoritus. (MM)
Ecco2k
Perjantain Black Tent -tarjonnan relevanteimmat esitykset tulivat tuoreen elektronisen ilmaisun puolelta. Keikkansa perunutta rnb-artisti Amaaraeta paikkaamaan hälytetty ruotsalainen Ecco2k esiintyi Suomessa jo toistamiseen kuukauden sisään; hänet oli nähty heinäkuun lopulla loppuunmyydyssä Ääniwallissa.
Musiikki oli sopivan sekopäistä nuorisolaiselämöintia, joka asettuu löyhästi 2010-luvulla nousseen emo-rnb:n ja hyperpopin jatkumoon. Siis: hauraita melodioita ja sydänverta mutta hysteeristä tuotantoa. Artisti hyppi yksin pöytänsä takana ja välillä sen edessä strobovalojen väkivaltaisessa välkkeessä, ja meno oli äänitteisiin verrattuna kaoottisempaa. Osa tuli ehkä playbackina, osa ei.
Kummallista menoa, ja enimmäkseen kummalliseksi jäi. (MM)
Evian Christ
Hieman samalla pelikentällä sohii brittiläistuottaja Evian Christ, joka julkaisi viime vuonna noin kymmenen vuotta työstössä olleen debyyttialbuminsa Revanchrist. Myös Kanye Westiä takavuosina tuottanut trance-dj:n poika ei ole pudonnut puusta kovin pitkälle. Erona on se, että Evian Christ on pilkkonut trancensa osiin: vähän samankaltaiseksi kokeelliseksi nykimiseksi kuin esimerkiksi italialaistekijä Lorenzo Senni.
Artistinimensä liverpoolilainen Joshua Leary on myös valinnut näppärästi, sillä syntikat olivat yhtä aikaa hartaan eeppisiä ja kuulaan raikkaita, kuin kallis brändivesi.
Toisaalta mies taitaa myös sikailun. Yhtäkkiä juhlavan synavallin leikkasi Cascadan eurohumppatulkinta Maggie Reillyn klassikkoballadista Everytime We Touch, joskin ilman biittiä. Sukkadiskojen ja maakuntabemarien takapenkkiklassikko huojui oudosti, siis ”dekonstruoidusti” ilmassa – tämä oli amispoppia ilman poppia. (MM)
Kokoko!
Illan kohokohta nähtiin pallolavalla. Kongolainen Kokoko! palasi samalle lavalle kuuden vuoden tauon jälkeen, nyt kaksijäseniseksi kutistuneena. Meno oli lähes kokonaan elektronista, mutta karumpaa. Siis parempaa.
Jos oikein namedroppailee, tuli synahäärijä Debruitin ja vokalisti Makara Biankon meiningistä mieleen hetkittäin jopa Suicide, tai tuoreempana verrokkina Sleaford Mods. Synalinjat olivat yksinkertaisen jankkaavia ja Biankon laulutulkinta paljolti suoraa huutoa. Liika melodisuus ja selkeys oli jätetty pois, jäljelle oli jäänyt rytmi.
Sehän toimi. Kaksikko paiskoi biisejään jopa aggressiivisella intensiteetillä. Tukossa ollut pallolava jorasi yhtenä organismina niin, että hitsaukset helisivät. Välillä kaksikko kaateli toisilleen jotakin ruskeaa viinaa, ehkä rommia. Uusi biitti alkoi. Kunnollinen meno. (MM)
