Teksti: Hannu Linkola (HL) ja Mikael Mattila (MM), kuvat: Tomi Palsa
Goldielocks
Flow’n päälava on avara. Ja erityisen jättiläismäiseltä se voi tuntua, jos sille kiipeää vain seitsemisen laulua julkaisseena.
Asetelma ei kuitenkaan huimannut Goldielocks-nimen omaksunutta Ella Mäntystä, joka avasi lauantaipäivän showcasemaisen tiiviillä setillä. Eikä artisti tietysti ollut asialla ensimmäistä kertaa. Viime vuonna debyyttisinglensä julkaissut muusikko on ehtinyt kierrellä niin Suomen festivaaleja kuin Eurooppaakin, ja lauluja hän on kirjoittanut muun muassa Gaselleille ja Isac Elliotille. Sonyn vahvuuteen Mäntynen päätyi jo lukioikäisenä.
Goldielocksin musiikki osoittautui häpeilemättömäksi. Parhaimmillaan siinä oli sekä näyttämisen halua että herkkyyttä, ja listakoukkuajattelu yhdistyi oivallisesti indie-sensibiliteettiin. Vaikka voimasoinnut johdattivat poikkeuksetta suuriin kertosäkeisiin ja rytmit iskivät käskevinä, löytyi sieltä täältä ymmärrystä myös ristiriidoille ja alakulolle. Musiikin vaikuttavin elementti oli Mäntysen lauluääni, joka taipui niin Santigoldin ja Sian mystisyyteen kuin voitonriemuiseen kutsuhuutoonkin.
Myös taiteilijan persoonassa riitti särmää ja ennakkoluulottomuutta. Gotiikkaa ja kimalletta yhdistelleen kuoren alta paljastui keikan mittaan murrettaan kaihtamaton pohjoiskarjalainen, jonka sydämellinen hapuilu istui kolossaalisiin puitteisiin virkistävän kömpelösti.
Aivan omin voimin Goldielocksin ei tarvinnut taivutella yleisöä puolelleen. Lavalla häntä tuki paikoin ronskistikin soittanut yhtye. Sen kulmakiviä olivat muun muassa Ruusuista tuttu basisti Alpo Nummelin sekä Goldielocksin veli, kitaristi Lauri Mäntynen, joka on myös tuottanut siskonsa musiikkia. Soittajia esitellessään Goldielocks jakoi taustajoukoilleen itseironisen kiitoksen: ”meikäläinenhän ei osaa sointuja ollenkaan”. Lausunto tuntui kaikkensa peliin laittaneen taiteilijan suusta virkistävän epäsovinnaiselta.
Tällä haavaa Goldielocksilla riitti materiaalia 40 minuutiksi, ja siinäkin ajassa repertuaari alkoi toistaa itseään. Samankaltaisilla täyillä pelaillut tarjonta paljasti suoraan, että muotoja olisi varaa monipuolistaa.
Toisaalta American Weddingin kaltaisilla kappaleilla Goldielocks lunastaa lipun tulevillekin festivaaleille, ehkä johonkin vielä omempaan ympäristöön. Soundeiltaan ja perspektiiveiltään – miksei tähteyttä ja antisankariutta luovasti kanavoineen esiintymisensäkin puolesta – hän vaikuttaa raikkaan omaehtoiselta hahmolta. Sellaiselle on valtavirrassa tilausta. (HL)
Goldielocks.
Vesta
Vuonna 2018 Vesta oli suunnilleen samassa tilanteessa kuin Goldielocks nyt. Tuolloin hänen ensimmäinen levynsä oli juuri ilmestynyt, ja puitteiden kutistama laulaja katseli yleisöään vuoroin haastovalmiina ja vuoroin musiikkiinsa sulkeutuneena. Vaikka Vesta oli tunnustellut Flow’n ilmapiiriä jo edellisenä vuonna mustassa teltassa, tuntuivat suosio ja sen tuoma vastuu konkretisoituvan vasta päälavalla. Taiteilija esiintyi itsevarmasti, jopa nautiskellen, mutta tämän tästä hän myös loitontui ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, joka ihmetteli, onko tämä kaikki tosiaankin totta.
Vestan ensimmäistä suursuosiokesää seuranneet vuodet ovat tasoittaneet hypeä, mutta myös koulineet esiintyjää. Silver Arenan lavalla nähtiin täydellisen rentoutunut ja itsensä mittainen muusikko, joka oli pikemminkin saapunut viettämään yleisönsä kanssa yhteisen tuokion kuin esiintymään etäisyyksien takaa. Ja mikäpä viettäessä! Debyyttilevyn miljoonia kertoja kuunneltujen hittien varaan voi edelleen rakentaa kelpo show’n, vaikka myöhempi tuotanto on yltänyt vain murto-osaan samoista luvuista.
Vastaanotto oli tälläkin kertaa enemmän kuin lämmin. Teltta oli äyräitään myöten täynnä, ja vaikka musiikki kantautui takaosiin vain vaivoin, laulettiin monissa pienryhmissä mukana – toisinaan jopa artistin puolesta. Ota varovasti ja Turvallista sotaa jyräsivät vastaansanomattomana vertaistukena, Sun katu puolestaan herkisti tunnelman, vaikka jäi esityksenä kummallisen yksiulotteiseksi. Läpisoitoksi lauhtui ainoastaan Juice Leskisen laulukirjasta poimittu 3.30, jonka Vesta perustellusti esitteli Leskisen parhaana, mutta josta hän ei saanut välittymään alkuperäisversion karvasta raukeutta.
Kappalemateriaalinsa puolesta Vesta olisi voinut kasvattaa keikasta hurmoksellisen juhlan. Loppupuolella hän käänsi tunnelman kuitenkin yllättävän seesteiseksi. Viimeistään päätösmetreillä esitetyt, kesäkiertueen aikana kootut videoklipit, palauttivat yleisen yksityiseksi ja lähettivät kuulijat jatkamaan festivaalipäivää haikein mielin. Ohikiitävän tuokion ajan musiikki kuulosti hennolta hyvästijätöltä kokonaiselle ajanjaksolle, joka oli hetki sitten vasta alussa.
Rennon mutta oireellisissa määrin menneeseen tukeutuneen konsertin perusteella on vaikea sanoa, mitä Vesta tekee seuraavaksi. Tuttujen helmien joukossa vilahti yksi uusi kappale, jonka melodia katosi mielestä kiusallisen nopeasti. Toisaalta esiintyjänä Vesta tuntui olevan onnellisempi kuin koskaan. Ehkä tuon tunteen rohkaisemana voi jatkaa ennakkoluulottomasti uusiin suuntiin. (HL)
Jimi Tenor & Jori Hulkkonen
Jimi Tenorin ja Jori Hulkkosen lauantain matineashow oli kahden velikullan suvereenia viihtymistä. Jamitteleva setti koostui paitsi Hulkkosen biiteistä ja Tenorin temppuilusta niin huilun, saksofonin, syntikan kuin laulunkin kanssa, myös kaksikon eriskumallisen Nuntius-elokuvan näytöksestä. Kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä scifipätkässä on kuulemma vaikutteita niin Spedeltä kuin David Lynchiltäkin, mutta itse ajattelin Studio Julmahuvia viimeistään siinä vaiheessa, kun Mieskuoro huutajien näköinen pukumies kurkisti lahonneesta riihestä ankean harmaaseen peltomaisemaan.
Tenorin ja Hulkkosen musiikki ei kuitenkaan suoranaisesti kommunikoinut videon kanssa. Korkeintaan niitä yhdisti vieno pöljäily. Itse musiikkihan oli äärimmäisen tyylikästä kuten aina, mutta asenne sen tekemiseen on juuri oikea: naukkaillaan skumppaa ja väännetään nuppia, niskassa lesot valkoiset rotsit. (MM)
NYKY Ensemble plays Kaija Saariaho
Vakavamielisemmin asiaansa välitti vuosi sitten edesmennyttä Kaija Saariahoa soittanut NYKY Ensemble. Lauantai oli loppuunmyyty, ja se tuntui: jopa Other Soundin vaikeammat numerot vetivät pienehkön Tiivistämön salin ahdistavan täyteen. Toisaalta täytyi olla iloinen, että Saariahon haastavaa nykymusiikkia oli saapunut kuuntelemaan niinkin suuri uteliaiden joukko.
Saariahon sävellykset ovat suosiostaan ja tunnistettavasta tyylistään huolimatta rankkaa tavaraa, ja etenkin kesken kaiken saapuvalla oli varmasti pallo hukassa. Kestävyys kuitenkin palkittiin viimeistään lopussa: jousisektion esittämä Nymphéa (Jardin Secret III) oli suurenmoinen, rajusta kirskunnasta kuulaaseen liplatukseen ajelehtinut 20-minuuttinen jousikvartetto. Yksi tärkeimmistä esityksistä tämän vuoden Flow’ssa. (MM)
PJ Harvey
Kun PJ Harvey soitti edellisen kerran Suomessa, satoi kaatamalla ja kaupungin yllä roikkui hiilimäinen pilvimassa. Harveykin oli pukeutunut mustaan. Nyt väriskaala oli toinen – miksei myös tunnelma. Korkeintaan puolipilvisen taivaan alla esiintyi valkoiseen, oksakuvioiseen kuosiin verhoutunut lumikuningatar, jonka hillityt eleet huokuivat arvonsa tuntevaa aristokraattisuutta.
Estetiikka ei kuitenkaan viitannut esiintyjään itseensä. Se kyllä toi yhteen hänen viimeisimmän levynsä, I Inside the Old Year Dying (2023), ja vuonna 2011 julkaistun Let England Shaken, mutta ennen kaikkea Harvey pelasi valkoisuuteen liittyvällä symboliikalla. Samalla kun hänen hillityt eleensä ja lavalle pystytetyt puuhuonekalut – pulpetti, teepöytä, penkki – kuljettivat menneisyyteen, viestitti olemus myös harmoniaa, hyväksyntää ja niiden summana syntyvää rauhaa.
Kiehtovana lisäsävynä asetelmassa oli pidäkkeellisyys. Jäykillä liikkeillään ja mitään paljastamattomalla katseellaan tilaa hallinnut muusikko tuntui muistuttavan, että niin tärkeitä kuin tunteet ovatkin, on ne toisinaan syytä laittaa taka-alalle. On mahdotonta sanoa, oliko olemus metatason kritiikkiä brittiläistä stiff upper lip -ihannetta kohtaan vai näkikö Harvey itsekurin yhtenä ratkaisuna ihmiskunnan luokattomaksi riistäytyneeseen käytökseen. Vaikutuksen hänen olemuksensa ainakin teki, eikä vähiten siksi että tyynen pinnan alla värähtelivät niin ylpeys, lämpö kuin anteeksiantokin.
Konsertin alkupuoli vietettiin valkoisten levyjen maailmassa. Uutukaiseltaan Harvey soitti viisi raitaa, joista erityisen voimakkaasti koskettivat rekisterin yläosissa vaikuttavasti lepatellut The Nether-edge ja rakkauden turvaa arasti etsinyt A Child’s Question, August. Näiden lomaan hän pudotteli kolme Let England Shaken avainraitaa, The Glorious Landin, nimikappaleen ja tuiman The Words That Maketh Murderin. Tulkintaansa Harvey tuki sekä kolhosti soineella akustisella kitaralla että heleällä autoharpilla.
Taustalla John Parishin tähdittämä yhtye luotasi kappaleiden estetiikkaa täydellisesti. Kukaan ei soittanut liikaa, jokaisella eleellä oli tarkoin mietitty paikka, ja iskut olivat huolellisuudessaan merkitseviä. Äärimmäisen erottelukykyinen sointi ei kimallellut tai tullut tykö, mutta pysyi muusikoiden hallinnassa samalla lailla kuin yleisökin. Soiton ohella kommunikoinniksi riittivät lähikuviin otettujen kasvojen mikroilmeet: soittajien omistautuneet irvistykset ja Harveyn kulmakarvoissa värähtänyt kuje.
Puolivälissä tunnelma muuttui. Harvey antoi lavamanagerin riisua kasukkansa, hymyili kameralle salamannopeasti– ”odottakaahan” – ja vapautti Parishin soittamaan 50ft Queenien kuivakasti vihoittelevan avausriffin. Seuraavien minuuttien ajan tähti sinkoili, konttasi ja huojui pitkin lavaa musiikkinsa provosoimana, iskuvalmiudestaan silminnähden nauttien. Suunnanmuutos sytytti myös yleisön. Kohtelias ihailu vaihtui omistautuneeseen intoon ja kanssahuutoon.
Konsertin loppupuolisko ei ollut kuitenkaan pelkkää vanhojen aggressioiden purkamista. Vaikka tarjonta poimittiin kahta poikkeusta lukuun ottamatta 1990-luvulta, tuntui Harvey vetäytyvän tämän tästä takaisin aikuiseen kuoreensa. Angelene ja The Desperate Kingdom of Love soivat suorastaan hartaina, ja Down by the Waterkin velloi pikemminkin kypsän osaamisen kuin nuoren tuskan vietävänä. Laulujen välissä taiteilija lepäili pulpettinsa ääressä nuuhkimassa rosmariinin varpua ja kirjaamassa teatraalisesti muistiinpanoja.
Vangitsevan esityksensä aikana Harvey sanoi vain muutaman harkitun sanan. Kaiken muun hän välitti läsnäolollaan. Silti tuskin kukaan piti konserttia etäisenä saati ylimielisenä. Vaikka tarkkaan askelmerkitty show on toistunut kesän mittaan identtisenä siellä täällä, oli se täynnä hienosyistä tilanteen sisällä elämistä ja musiikin nyansseihin tarttumista. Ja kun Harvey jätti loppukumarrusten viimeiseksi eleeksi konsertin ainoan täysin estottoman hymyn, suli kyynisinkin sydän.
Tuolla hetkellä laulajan kasvoilla häivähti aurinko, joka olisi valkaissut vuosien takaisen sadetaivaankin. (HL)
PJ Harvey.
One Leg One Eye
Other Sound on periaatteessa vain kalsea, matala sali vanhassa teollisuusrakennuksessa. Parhaimmillaan se on kuitenkin festivaalin ainoa kolkka, jossa rajoja ei tunneta ja jossa voi matkustaa loputtoman kauas niin ajassa kuin paikassakin.
Tämän todisti Lankum-yhtyeestä tuttu Ian Lynch, jonka One Leg One Eye -projekti pelaa samoilla keinoilla kuin emoyhtye, mutta vie ilmaisun äärimmilleen. Flow’ssa Lynch rakensi aisaparinsa George Brennanin kanssa tunnin mittaisen äänikuvaelman, joka puristi rintakehää ja herätti alkukantaisen surun mutta paljasti samalla olevaisuuden rajallisuuteen ja sattumanvaraisuuteen liittyvän kauneuden. Yksiselitteisiä tulkintoja esitys väisteli. Herkistyneelle mielelle se antoi kuitenkin kaiken tarvittavan.
Alku tuntui tosin tylyltä. Armoton, syviä bassotaajuuksia kurittanut dronetus humisi salin palkeissa sellaisella voimalla, että keuhkot meinasivat painua kasaan. Lynch puristi äänten taustalle irlantilaisen säkkipillinsä poimuista pitkiä, kaipuuna erottuvia linjoja. Ankaran melun alta purkautui toisinaan myös vääristyneitä julistuksia, jotka kuulostivat siltä kuin muistojen taakse unohtuneet ihmiset palaisivat näyttämään suuntaa heille selkänsä kääntäneessä ajassa. Välillä tunnelmaa välitti kliseinen mutta pureva tornipöllön parkuna.
Kahdenkymmenen minuutin kurituksen jälkeen sali hiljeni. Lynch siirtyi mikrofonin äärelle ja aloitti pitkän resitatiivin, joka kumpusi paljon hänen kehoaan syvemmältä. Ruostunut ääni punoi hidasta, nykyaikakriittistä tarinaa, joka perustui tuoreen …And Take The Black Worm With Me -albumin ydinkappaleisiin Bold and Undaunted Youth ja I’d Rather Be Tending My Sheep. Messun sanat unohtuivat sitä mukaa kuin pääsivät kuuluville, mutta jonka jokainen lause viilsi ihoa ja mursi sydämen – niin paljon niihin mahtui ikiaikaiselta tuntuvaa epätoivoa ja puhdistavan paljasta välittämistä.
Liki kolmanneksen esitysajasta vieneen, kertaakaan herpaantumattoman tarinankerronnan jälkeen äänivallit kaappasivat taas lavan. Enää ne eivät kuitenkaan olleet ankaria. Pikemminkin ilmassa soi tunnustuksen jälkeinen helpotus. Se oli puhallinsamplen posetiivimaista tanssia ja pitkään vangittuna ollutta iloa, joka hoiperteli salissa lopullista muotoaan etsien. Vapautuksessa soivat kaikki mahdolliset mittakaavat: ohimennen nykyisen muotonsa ottaneet kaiut, tyhjien tehdassalien nurkkiin pinttyneet utopiat ja koko tämä monen sattuman mahdollistama kohtaaminen pimeyttä halkovalla pallolla.
Viimeiseksi tulivat aallot. Ne veivät kaiken mukanaan, mutta niiden ääni myös rauhoitti. Tyrskyt kertoivat, että katoamisen hetkelläkin jotain jää jäljelle: olevaisuuden verkkainen rytmi ja sukupolvien ketjut jaloissaan kompasteleva elämä. (HL)
Lau Nau & Pauliina Mäkelä
Herpaantumatonta oli myös puoliltaöin esiintyneen Lau Naun meno. Yhdessä kuvataiteilija Pauliina Mäkelän kanssa esiintynyt Laura Naukkarinen soitti lauluja ja abstraktimpaa syntetisaattorimateriaaliaan. Oli hauska oivaltaa, ettei Naukkarisen tarvitse jakaa erilaisia musiikillisia ambitioitaan eri projekteille, vaan kaikki voidaan tehdä saman otsikon alla, ja kaikkia tunnelmia voidaan kokeilla myös samalla keikalla.
Majakkoina loistivat kuitenkin erityisesti kaksi laulua: Poseidon-albumin (2017) suurenmoinen Elina ja etenkin Aphrilis-albumin (2023) harras Planeetta. Erityisesti jälkimmäinen osoitti, millainen taito Naukkarisella on luoda pienistäkin melodioista suurta: kappale riippui kokonaan muutaman kitaranuotin luoman seitin varassa, mutta muuta ei tarvittu, koska jokainen ääni tiesi paikkansa. Taustalla pyörivät Mäkelän sumuisat, unenomaiset piirtoheitinprojektiot.
Naukkarinen otti keikallaan myös kantaa Palestiinan puolesta ja kritisoi Flow’n taloudellisia kytköksiä Israeliin. Samalla hän myönsi, miten vaikeaa täysi boikotoiminen on, johtuen juurikin sponsorisuhteiden hyvin monisyisistä rahallisista lonkeroista. Palestiina-kannanottoja näkyi festivaalialueella pitkin viikonloppua paljonkin, eli kovin hanakasti ei festivaali näyttänyt mielenilmauksia suitsivan. (MM)
Fred Again
Vaan mittakaavaa pitää olla. Ennen Lau Nauta päälavalla nähtiin yksi Flow-historian suurimmista yleisörysistä, kun brittiläinen Fred Again soitteli koko perheen houseaan nuorelle ja ehkä vähän vanhemmallekin yleisölle.
Sivutaan vähän ulkomusiikillisia. Frederick Gibson on ilman muuta vähän huumorihahmo: pumpulissa kasvanut aristokraatti, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla pelaamassa hevospooloa syntikoiden raapimisen sijaan. Hän on teknoskenen kulttuurisotien nyrkkeilysäkki, jolle ja jonka faneille aitopäiden on helppo keksiä nokkelia solvauksia. Elektronisen musiikin Nickelback?
Toisaalta, kukaan aito housenörtti ei varmaan haluaisikaan, että hänen suosikkinsa esiintyisi päälavalla kymmenille tuhansille ihmisille, siis hymyileville taviksille.
Eikä Fred Againin musiikki kuitenkaan ole erityisen huonoa. Se on opiskellut vaikutteensa brittiläisestä öisestä garagesta sun muusta introvertista jytkeestä hartaudella. Näin suosituksi artistiksi Fred tekee aika hillittyä soundia, vaikka ilmaisu onkin uran edetessä suuntautunut yhä enemmän ulospäin.
Jos jotakin, niin Fred Again oli aivan sympaattinen. Sellainen uusvilpitön ja vähän nörtti, ”helposti samaistuttava” – kuin häneen toisinaan verrattu Ed Sheeran. Huomionarvoista oli myös, että Fred operoi dj-parinsa kanssa isoa syntikkakioskia kuin mikäkin takavuosien Kitaro tai Jean-Michel Jarre. Ei siis vain ”painanut nappia”.
Ja onhan Marea (we’ve lost dancing) hieno sävellys. (MM)
