Gojiran ensimmäinen oma keikka maassamme starttasi energisesti ja ammattiottein, eikä Nosturin salista voinut löytyä ketään, joka olisi koko setin keston aikana päässyt valittamaan intensiteetin lepsuudesta. Bändin liiderin, laulajakitaristi Joseph Duplantier’n, konsertin ehtoopuolella kiitosten ohessa heittämä maininta siitä, miten bändi oli viettänyt edellispäivän Pietarin-keikalta saapuessaan Venäjän vastaisella rajalla bussissa ylimääräiset kymmenen tuntia, löikin jengin ällikällä. Tällainen lataus noinkin epämieluisan episodin jälkeen!
Alusta loppuun asti soi ilmiselvänä, että Ranskan synkkä, tyly ja tekninen metalliylpeys oli noussut lavalle voittaakseen. Keikka tosin oli myyty loppuun, joten varsinainen käännytystyö oli taidettu suorittaa jo levyjen kautta ja aiempien lämppärin ominaisuudessa tehtyjen Suomen-visiittien myötä.
Duplantier’n veljeksiin henkilöityvä bändi ei ole klangiltaan eikä otteeltaan yhtä scifiä kuin vaikka Voivod tai Cynic, eikä se ole yhtä kikkaileva kuin Meshuggah, mutta pohjimmiltaan Gojira ponnistaa siitä samasta modernin ja progressiivisen deathmetalin sukujuuresta, josta meillä korkeimmalle kurottavat nyt Diablo ja Omnium Gatherum. Tässä kilpaillussa ja ihaillussa alagenressä Gojiran isoin valtti on yllättäen tietty toiston draaman kautta aukeava yksinkertaisuus. Vaikka Hoglan/Haake –koulukuntaa edustava Mario Duplantier hakeutuisi tuplabassarisettinsä takaa valokeilaan ilman stagedive-taipumustaankin, omimmillaan hän ja koko tautisen tiukasti yhteen soittava bändi on sittenkin encorena kuullun Vacuityn kaltaisissa simppeleissä ja jyräävissä raidoissa. Kukaan ei tee tänään pienestä ja toisteisesta yhtä kaunista yhtä jäljittelemättömällä ja brutaalilla tavalla kuin Gojira. Ja vaikka äänenpaineesta myönteiseen sävyyn puhuminen on hivenen riskaabelia, pakko lienee tähän silti ylös kirjauttaa, että tämänkin bändin soundille ominainen syvyys ja fyysinen iskevyys välittyy merkittävästi paremmin elävänä kuin levyltä kuunneltuna.
Biisilistalla korostuivat tietenkin elokuussa julkaistu L’Enfant Sauvage ja sitä edeltävät kaksi levyä, etenkin Gojiran toistaiseksi selkein huippuhetki, vuoden 2008 komea The Way of All Flesh. Genrensä keihäänkärjiksi sopivia kappaleita kuten Oroborus, Toxic Garbage Island, The Heaviest Matter of the Universe, Adoration for None tai The Art of Dying tekee vain yksi bändi, ja sen Nosturin-keikasta syksyllä 2012 puhutaan Suomessa vielä pitkään.