Brittiläinen stoner/doom-jyrä Green Lung sekä yhdysvaltalainen goottirokkia ja perinteistä heavy metalia post-punkiin yhdistelevä Unto Others karauttivat Suomeen kahdelle keikalle yhteisen Heathen Neverlands Tour 2025:n merkeissä. Ensimmäinen konserteista soitettiin Tampereen Olympiassa ja toinen allekirjoittaneen valvovan silmän alla Helsingin Kulttuuritehdas Korjaamolla.
Kummassakin tapauksessa lauteet lämmitteli yhdysvaltalainen Satan’s Satyrs, jonka vahvasti 70-lukulainen hard rock jauhaa sujuvasti ja saa lisäpotkua ajoittaisista doomahtavista ja punkahtavista osioista. Laulusta en harmillisesti saanut lavan edessä juuri selvää, mutta soittimet rämisivät kyllä mallikkaasti. Erittäin raskaskätinen rumpali huhki käsivarren mitan päässä niin, että basari toimi käytönnössä henkilökohtaisena tuulettimenani. Soittoniekkojen otteiden perusteella bändiä olisi mielenkiintoista päästä todistamaan täysimittaisella keikalla, jolla se pääsisi jamittelemaan oikein sydämensä kyllyydestä.
Satan’s Satyrsin lyhyen setin jälkeen lavalle marssi joukko mustiin pukeutuneita miehiä Portlandista. Missasin Unto Othersin ensimmäisen Suomen-visiitin loppuvuodesta ‘22, ja se oli jäänyt vähän kaivelemaan. Lukeutuihan yhtyeen edellinen albumi Strength omissa kirjoissani julkaisuvuotensa priimaosastoon. Viimeisimmällä Never Neverland -albumillaan yhtye laajensi jo valmiiksi laaja-alaista palettiaan identiteettiään kadottamatta. Se ei ehkä iske edeltäjänsä tavoin kertaheitolla kuin sata niittivyön sivallusta, mutta avaa salojaan jatkuvasti uusien kuuntelukertojen myötä.
Setti Helsingissä oli kattava sekoitus materiaalia bändin koko uran varrelta, myös ajalta, jolloin se tunnettiin vielä Idle Handsina. Tasapaino keskitempoisten balladien ja sata lasissa paahtamisen välillä oli tarkoin harkittu ja toimiva.
Orkesterin sinänsä simppeleissä kappaleissa on ymmärretty koukkujen merkitys. Melodiat ovat aina pääosassa, mutta salaisuus piilee niiden ympärille ympätyissä yksityiskohdissa – yksi synkooppinen osa tuohon, yksi solistin taktinen karjaisu tuonne. Niissä sekoittuvat iloisesti niin The Curen helisevät kitarat, Danzig-riffit kuin ajoittainen ankara tuplabasaritulituskin. Kaiken yllä leijuu laulaja-kitaristi Gabriel Francon persoonallinen ääni.
Keikalla keulakuva oli kahden vastuualueensa myötä jokseenkin kahlittu mikkitelineeseensä, mutta soolokitaristi Sebastian Silva paikkasi toveriaan tanssahtelemalla tämänkin edestä ympäri lavaa valtava hiuspehko hulmuten. Toki Francokin osasi ottaa yleisönsä tätä tasaisin väliajoin huudattamalla. Bassosoundit olivat mureat ja vikkeläkätinen ja -jalkainen rumpali sai kiireisimmätkin osuudet näyttämään helpoilta. Kun vielä katsomokin eli joka solullaan kvartetin suoritusten mukana, ei kokonaisuudesta jäänyt jossiteltavaa: Unto others on yksi tämän hetken kovimmista heavy metal -yhtyeistä.
Illan päätteeksi esiintyneellä Green Lungilla on vahvat Suomi-kytkökset, sillä turkulainen Svart Records julkaisi aikoinaan yhtyeen omakustanteisten debyytti-ep:n ja esikoislevyn uusintapainokset. Kokonaan tuoreesta materiaalista koostunut Black Harvest menestyi sen verran mallikkaasti, että bändi loikkasi pian tämän ilmestymisen jälkeen Nuclear Blastille. Ensimmäinen ison lafkan listoilta julkaistu levy This Heathen Land on kerännyt maailmalla lähinnä ylistäviä arvioita.
Jos ihan rehellisiä ollaan, saavuin Korjaamolle erityisesti Unto Othersin takia, ja vaikka sainkin bändiltä vähintäänkin mitä odotin, Albionin alkemistit pääsivät yllättämään pahemman kerran. Tämä musiikki, jos mikä, on luotu livenä nautittavaksi!
Yhtyeen ilmaisussa tuoksuu yhtä lailla Birminghamin kolkkojen teollisuushallien betoni kuin Devonin nummialueiden yllä leijuvat mystiset usvatkin. Sanoituksissa liikutaan fantasiamaailmoissa eikä okkultistisia aiheita kaihdeta, päinvastoin. Repertuaari ei kuitenkaan koostu pelkästä Aleister Crowleyn tai vanhan vihtahousun palvonnasta – vaikka toki illan aikana yksi “hail satan” -yleisön huudatus kuultiinkin.
Über-raskaat riffit ovat paljosta velkaa Black Sabbathille (kitaristi on omaksunut myös stonerin/doomin vanhan kultaisen säännön: SG:llä on sinun riffit louhimasi), mutta jyräys on niin vastustamatonta, ettei haittaa yhtään. Yhtye ei myöskään ole pelkän matalataajuisen murinan vanki: illan seesteisin hetki oli basistin laulama Song of the Stones kauniine harmonioineen ja kuulaine kitarasooloineen.
Keikan showpuolikin oli kunnossa. Laulaja Tom Templar sinkoili alvariinsa ympäri lavaa ja lavasteisiinkin oli panostettu vuohenpäineen ja muine muinaisten metsien asukkaineen. Valaistuksen osalta lava kylpi asiaan kuuluvasti vuoroin rehevän vihreänä, vuoroin veren punaisena. Yhteislaulukliimaksi koettiin yhtyeen suoraviivaisimpiin ralleihin lukeutuvan urkuvetoisen Maxine (Witch Queen):in aikana.
Bändin puolitoistatuntinen messu eteni kaikkiaan kuin siivillä ja niskalihakset saivat treeniä muutaman viikon edestä. Viimeisenä numerona kuultu massiivinen One for Sorrow kajahteli niin jylhästi, että sen c-osan voimasoinnut kumisevat luultavasti edelleenkin Korjaamon raitiovaunujen matkustamoissa. Tätä poppoota ei todellakaan kannata missata sen seuraavalla Suomen-visiitillä, joka kaiken järjen mukaan tapahtuu jossakin kookkaamassa miljöössä.
Teksti: Anssi Eriksson
Kuvat: Sami Lommi
Unto Others
Green Lung
