Hurraa Alynda Segarralle! Pori Jazzin lauantaita tähdittivät valovoimaiset naiset

3.8.2018 19:38

Taas kävi niin kuin aika usein ennenkin Pori Jazzeissa eli juhlat alkoivat torstaina niin kovalla sarjalla, etteivät perjantai ja lauantai päässeet lähellekään samaa tasoa. Viittaan tietenkin Caveen, Mavisiin ja Bacharachiin, vaikka torstai tarjosi muitakin hyviä vetoja.

Meikäläiselle valikoitui naisille omistettu lauantai, joka sentään tarjosi yhden festivaalin huipuista eli Hurray For The Riff Raffin. Puertoricolaissyntyisen, mutta Bronxissa kasvaneen, sitten pitkin Amerikkaa ”hoboilleen” ja nyt jo pitkään New Orleansissa asuneen Alynda Segarran johtama bändi on ollut Suomessa valitettavan huonosti tunnettu, vaan eiköhän tilanne nyt parantunut merkittävästi. Uskoakseni kukaan ei poistunut tältä keikalta kylmäksi jätettynä.

Ajatuskin tuntuu mahdottomalta. Niin sähäkkä ja intensiivinen pakkaus Segarra oli. Pienen lautasen kokoiset silmät suoranaisesti salamoivat. Pienellä ja pippurisella 32-vuotiaalla naisella oli oikeaa asiaa. Hän mieltää itsensä protestilaulajaksi ja se välittyi sähköistävänä merkityksen tuntuna joka laulussa. Laulut peilasivat vallitsevaa todellisuutta väkevästi ja niiden polttoaineena toimi ihmiskunnan vanhoista ja uusista typeryyksistä kirpoava kiukku. Samaan aikaan homman pohjavire oli kuitenkin ehdottoman positiivinen.

Setin lopettanut Pa’lante oli täydellinen killeri, jossa Alynda naulasi ihmisen perimmäisiä ”pieniä” toiveita mestarillisesti muutamalla sanalla tyyliin ”I just want to prove my worth/on planet earth/and be something/I just want to fall in love/and not fuck it up/and feel something.” Sama täällä.

Bändi soi aika lailla samalla punkahtavalla viballa kuin New Yorkin parhaat 70-luvun lopulla, mutta samalla soundia syvensi vaikeasti paikannettava mutta hyvin selvästi aistittava juurimusiikin henki. Valtaosa materiaalista oli uudelta Navigator-albumilta, joka rokkaa huomattavasti enemmän kuin folkahtavammat edeltäjänsä ja tuo peliin myös Segarran omat latino/New York-juuret. Aika vähäeleisessä soundissa oli roimasti kynttä.

Jos Hurray For The Riff Raff on jäänyt teiltä paitsioon, niin yllytän korjaamaan tilanteen pikimmiten.

Sadekaan ei saanut Vestan hehkua sammumaan

Oivan setin vetäisi myös Vesta bändeineen, jossa niin ikään oli mukavaa rock-särmää, vaikka elektroniikkaa tietysti oli mukana melkoisesti. Pieni sadekaan ja päivän aikainen vaihe eivät latistaneet tunnelmaa Jokilavan edessä.

Vesta ei laula nenäänsä ja erottuu muutenkin valtavasta suomalaisten naislaulajien katraasta selvästi omalla persoonallaan. Hyvin modernin oloiset biisit ovat järjestään hyviä ja ne erottaa toisistaan. Jollain tavalla ne tuntuvat Vestaa vanhemman ihmisen musiikilta ja tämä on kohteliaisuus. Voisi sitä sanoa syvyydeksikin.

Vesta. Kuva: Riikka Vaahtera

Brittiläinen Hannah Williams & The Affirmations oli itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta miellyttävä sellainen. Soul-pitoinen kahden taustalaulajan ja kahden puhaltajan saattama meininki oli varsin Daptone-henkistä: juurevaa, pelkistettyä ja ärhäkän henkilökohtaista.

Sinitukkaisella ja hyväntuulisella Williamsilla oli muhkea ja syvä ääni, josta löytyi myös koskettavaa herkkyyttä ja sensuelliutta. Keikan alkupuolella yhtye ei vielä oikein säihkynyt, mutta loppua kohti intensiteetti kasvoi mahtavasti ja svengitaso nousi ihan uusille lukemille. Led Zeppelinin Dazed & Confused sai mehevän coveroinnin.

Erityismaininta pitää antaa myös tavalle, jolla Williams usein korosti hienosti taustalaulajattariensa roolia. Jos basisti monesti tuntui olevan bändin selkäranka, niin kitaristin niukkaeleisesti asiassa pysyvä tyyli puhutteli sekin kovasti. Laulaja oli hyvin otettu saamastaan lämpimästä vastaanotosta maassa, jossa hän oli ensimmäistä kertaa.

Melua oli nimensä vastakohta

Kuten Segarra, myös Katie Melua tietää vaatimattomasta elämästä ja monista länteen siirtymisen mukanaan tuomista asioista. Hän muutti pikku tyttönä vanhempiensa mukana Georgiasta Englantiin.

Meluan melodisesti sointuva juttu perustui vahvasti hänen puhtaalle laululleen ja kitaran näppäilylle, vaikka messissä toki oli kokonainen sähköinen bändi. Tumman kaunottaren olemus ja käytös olivat viehättävällä tavalla ”vanhanaikaisia”: tavallaan muodollisia mutta samalla ehdottoman vilpittömän tuntuisia. Yhdellä sanalla kuvaisin hänen musiikkiaan rauhoittavaksi, toisaalta olisin mieluusti kuullut siinä enemmän alkuperäisen kotimaan sointia. Lopputulos oli täysin länsimainen ja voisi sanoa ”kohtelias”.

Oman materiaalin joukossa oli covereita Leonard Cohenilta, Stingiltä ja – täysin yllättävästi – Canned Heatin On The Road Again, joka viimeisenä pomppasi bluesahtavuudellaan selkeästi muusta keikasta erilleen.

Katie Melua. Kuva: Tomi Vastamäki

Ennen Meluaa Päälava oli Aili Ikosen hallussa. Hän on teknisesti loistava laulaja eikä millään muotoa tunteellisestikaan kolea, mutta sillä tavalla ”viti-valkoinen” ja vähän vanhahtavasti sovinnainen, ettei itseäni kauheasti säväyttänyt. Siitä huolimatta, että hänen päällimmäinen esikuvansa tuntuisi olevan Ella Fitzgerald, mikä tarkoitti muun muassa scat-osuuksien suosimista. Itse asiassa setin ainoa säestyksetön ääni-improvisaatio olikin sen ”mustin” kohta. Sekaan hiipi jo selvää bluesiakin, mikä erotti numeron muista, paljon laulelmallisemmista kappaleista.

Meluan ja Ikosen välissä viihdytti ugandalais-burundilaisista juurista tuleva newyorkilainen Somi. Afrikkalaisittain pukeutuneen nuoren naisen ääniala oli vaikuttava ja äänikin, varsinkin alapäässä, erittäin syvä ja tunnelmallisesti käheä.

Pieni bändi soitti jatsillisesti ja sen nokkamies vaikutti olevan rastalettinen musta kitaristi, joka yhdessä numerossa tapaili jopa aavikkobluesin reunaa, jos kohta pääsääntöisesti mentiin jazzin parissa. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut kuulemastani puolesta setistä niin paljon kuin voisi luulla. Tyyli olisi toiminut pienessä klubissa varmaan paljon paremmin.

Iro Haarla esiintyi kvartetillaan samaan aikaan ja hänen setistään kuulin loppupuolen. Sen ajan Haarla keskittyi pelkästään pianoon eikä koskenutkaan sähköisiin koskettimiin tai harppuun. Biiseissä oli selvää kansanlaulumaisuutta eikä muutenkaan mitään erityistä valittamista, mutta nytkin yllätyin siitä, että elämykseni jäi jotenkin lieväksi, vaikka tenorissa oli sen ehdottomiin jättiläisiin lukeutuva Juhani Aaltonen. Osittain syy saattoi olla siinä, ettei tällainen yhden setin keskeltä toisen setin keskelle siirtyminen ole koskaan musiikille hyväksi.

Kovin keskinkertainen Ware ja säteilevä Morissette

Valkoinen britti Jessie Ware edustaa sitä modernia r&b:ta, jota jo pitkään on tehty ihan liikaa. Siis livenäkin aivan ”ylituotettua”, ärsyttävän pöhöttynyttä ja tyylillisesti pahemman kerran kelkasta pudonnutta. En löytänyt koko hommasta minkäänlaista oikeasti persoonallista särmää tai kiihottavaa mielikuvitusta, vaikka Ware hyvä laulaja teknisesti olikin. Toden sanoakseni tällainen automaattipilotilla vedetty areenakura masentaa minua aina kun sellaista festivaalilla kuulee. Sillä ei tunnu olevan mitään sidettä vallitsevaan todellisuuteen, se vain mennä jumputtelee omassa teollisuuskuplassaan.

Illan ja koko festivaalin päättänyt Alanis Morissette oli huomattavasti vaikuttavampi persoona, vaikkei hänenkään musiikkinsa mene omaan suosikkiosastooni. Mutta kun sekä tähti että bändi selvästi ihan oikeasti nauttivat esiintymisestä, sitä on aina mukava seurata.

Kaksi kitaristia sisältänyt bändi koostui kovista soittajista ja jäntevä meno svengasi säteilevän ja nykyään lyhyttukkaisen Alanisin omaa kitaratyötä myöten. Sointi vaan oli taaskin minun makuuni turhan areenainen. Tosin liiderin liikuttavan dylanmaisesti hönkineet harppusoolot toivat kokonaisuuteen kivaa kotikutoisuutta.

Kuten sanottu, energiassa ei ollut valittamista ja joidenkin vanhojen fanien ennakkoon esittämät pelot Morissetten mahdollisesta tätiintymisestä osoittautuivat turhiksi. Ja onhan hänellä kiistatta hyvin omaperäisesti ”jodlaava” laulutyyli edelleen.

Paikalla oli runsaasti 90-luvulla nuoruuttaan eläneitä naisihmisiä, jotka lauloivat biisien mukana täysillä. Ei jäänyt epäselväksi, että heitä Alanisin lyriikka puhutteli syvästi, ja sehän on erittäin hieno asia.

Neljä artistia, muun muassa Emma Salokoski Ilmiliekki Quartetin kera, meni förbi, mutta minkäs teet, kun kahdessa paikassa ei voi olla yhtaikaa enkä tosiaankaan ole järin halukas eri keikkojen pikasämpläykseen.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa