Niin siinä kävi, että tämän vuoden Pori Jazzin torstai meni kevyesti unohtumattoman puolelle.
Suurin, joskaan ei suinkaan ainoa, syy siihen oli illan huipentanut Nick Cave, jolta osasi odottaa kovaa vetoa, mutta joka silti yllätti ylittämällä vielä odotuksetkin. Äärimmäisen intensiivinen show oli harvinaislaatuinen yhdistelmä rankkaa meininkiä ja suurella sydämellä tehtyä viihdyttämistä, josta tykkänään puuttuivat turhanaikaiset imelyydet ja höpinät.
Tokko monikaan tiesi Caven pystyvän sellaiseen interaktiivisuuteen yleisön kanssa kuin Porissa nähtiin. Mies käyttäytyi kuin joku Syvän Etelän karismaattinen saarnamies, paitsi ettei hommaa ollut valjastettu millekään uskonnolle tai valtatripille. Silti väittäisin tapahtumaa pohjimmiltaan spirituaaliseksi. Kohottavaa kirkonmenoa seuratessa tajusin myös sen olevan Nickille, läheistensä lisäksi, parasta lääkettä hänen taannoiseen poikansa kuolemaan, joka panisi kenen tahansa sietokyvyn ja mielenterveyden koetukselle.
”Mies käyttäytyi kuin joku Syvän Etelän karismaattinen saarnamies, paitsi ettei hommaa ollut valjastettu millekään uskonnolle tai valtatripille.”
Tapa, jolla Cave laulatti ensin koko yleisöä ja lopussa yhtä lavalle kavunnutta raavasta äijää ja sitten kokonaista sinne kutsumaansa fanilaumaa, oli niin mestarillista vuorovaikutusta, että sitä sopisi hyvin käyttää aiheen opetusmateriaalina. Jos Nickissä on aina ollut se demoninen puoli, joka hänen musiikistaan vahvasti huokuu – Porissa erityisesti hänen ikiomassa versiossaan ikivanhasta Stagger Lee -bluesista – niin sen tasapainottaa horjumattomaan tyylitajuun yhdistyvä sydämellisyys ja myötätunto. Dalai Lama olisi digannut.
Uskomaton oli Bad Seedskin likimain telepaattisessa yhteydessään johtajaansa. Enimmän aikaa Nick pyöri pitkälle yleisön keskelle yltävällä catwalkilla, mutta silti bändi reagoi nanosekunnissa pieniinkin pään, käden tai vaikka lantion liikahduksiin. Sellaiseen ei pystytä kuin totaalisella läsnäololla. Vaikka niukkaeleisesti rakennettu jännite usein purkautui hurjiin, lähes apokalyptisiin cresendoihin, niin volyymi ei hetkeksikään mennyt överiksi. Homman hallinta veti nöyräksi.
Rautaisia vanhuksia
Innoitusta tarjosi myös Mavis Staples, jonka äänen voimaan ja asenteeseen 78 elettyä vuotta eivät ole jättäneet mitään jälkeä, karisma vain on kasvanut huimiin mittoihin. Rautaista mummoa voi sanoa yhtä hyvin blues- ja soul- kuin gospel-laulajaksikin. Kaikki osastot niveltyivät alati toisiinsa täysin saumattomasti materiaalin kattaessa useita vuosikymmeniä vanhoista Staples Singers -klassikoista uuden albumin herkkuihin.
Mavis Staples. Kuva: Tomi Palsa
Kaksi hienoa taustalaulajaa toivat äärimmäisen ekonomisesti soittaneeseen bändiin mahtavaa väriä. Perusote oli niukan tiukasti funky. Välillä tuntui kuin bändissä olisi julistettu kilpailu, kuka pystyy soittamaan vähiten tehoa laskematta.
Eniten solistista sijaa sai loisteliaan kliseettömästi kepittänyt Rick Holmström – armoton Jo’Buddy -fani muuten.
Dylanin 60-luvulla kosiman ja Bobille rukkaset antaneen Mavisin keikasta ei puuttunut muuta kuin Respect Yourself, jota jostain kumman syystä ei kuultu. Olennaista oli kuitenkin hänen valtava sielukkuutensa ja henkinen ryhtinsä. Siitä kannattaa ottaa näinä sekavina aikoina mallia, niin kuin omassa setissään sanoi Mavisin vanha ystävä Burt Bacharachkin.
Pop-neron olemus oli 90-vuotiaana kumaraisen hauras, mutta pää pelasi kuin partaveitsi. Juttuja Bacharachin mittavasta taipaleesta ja laulujen taustoista oli kiva kuunnella, koska ne eivät menneet lässytykseksi. Huumorintajussa oli terää. Opittiin esimerkiksi, että My Little Red Book oli Burtin harvinainen ja ainakin suosion puitteissa epäonnistunut yritys tehdä rockbiisi. Säveltäjä kertoi, miten hänen versionsa unohdettiin heti, mutta kun Love levytti sen tekijän mielestä liiankin omaperäisellä sovituksella, siitä tuli pieni hitti.
Bacharach todellakin soitti koko ajan pianoa ja jopa lauloi hauraalla käheällä äänellä pariin otteeseen. Kun niin tapahtui, kolme toinen toistaan upeampaa pääsolistia pyyhki kyyneleitä. Se oli aitoa fiilistä ilman pateettisuutta.
Pitkän setin mittaan sai taas ihmetellä, miten uskomaton määrä äijällä on killeribiisejä, ja ne esitettiin täysipainoisesti, ylpeydellä ja rakkaudella eikä vain viran puolesta nostalgiana. Kyllä se musiikki nimenomaan on, mikä on Burtin pitänyt elinvoimaisena. Uusin sävelmä oli vain muutaman viikon ikäinen.
Valtava yleisö seurasi musiikkia hiiren hiljaa laulujen aikana, mutta aplodeihin panostettiin. Sitä ei vippaskonsteilla saavuteta. Syvästi innoittavaa toimintaa!
Burt Bacharach. Kuva: Antti Närhi
Rumpuja, rumpuja, rumpuja
Paljon aikaisemmin Lokkilavalla Jarmo Saari Republic näytti, miten kitaralla ja kolmella rumpalilla tehdään mukaansa tempaavaa musiikkia. Jarmo käytteli maukkaasti elektroniikkaa soitossaan ja rumpukolmio svengasi niin, että ajoittain oli pakko tanssia, myös Jarmon.
Rytmikkojen yhteistyö oli niin saumatonta, että työnjakoa ei helposti huomannut, mutta lähinnä se taisi mennä niin, että Sami Kuoppamäki laski rokahtavan pohjan Olavi Louhivuoren koristellessa menoa jatsillisemmin ja Mamba Assefan viskoessa kokonaisuuteen pikantit perkussiomausteet. Bändin uusi levy kannattaa ehdottomasti tsekata.
Sitten päälavan otti haltuun Paperi T ja hyvin ottikin, vaikka selvästi hänen tyylinsä oli osalle yleisöä ”jotenkin vaikeaa”. Omapa oli ongelmansa. Minusta Henrin itseä ja maailmaa tutkivat, joka suuntaan ironiset mutta eivät todellisuutta pakenevat tekstit loistavat live-tilanteessa. Minimalistisesti tuhtien modernien taustojen tukema jakelu oli sähäkkää, ja jutuista sai selvän. Meininki erottui aika jyrkästi keskiverto hip-hopista, mikä on tietysti vain plussaa, jos kohta viime kädessä kyse oli kuitenkin oikeasta hip-hopista eikä mistään räpähtävästä suomirockista, mitä nykyään kuulee hyvin usein. Taiteellista vaan ei teko-taiteellista. Tekee mieli hankkia uusi Kaikki on hyvin -albumi.
Pink Floyd -jazzia
Vanha suosikkini, jo yli 50 vuotta sitten sorville astellut Norjan mestarikitaristi Terje Rypdal oli Conspiracynsa kanssa hienossa vedossa Lokkilavalla. Vuoroin herkästi ja eeppisesti maalaillut ja kaikesta tiluttelusta jyrkästi irtisanoutunut tyyli meni paikoin yllättävänkin lähelle 70-luvun Pink Floydia. Hiukan brittejä jatsillisemmin tietenkin ja instrumentaalisti. Olisi kiva tietää kuinka paljon Rypdal on saanut vaikutteita Gilmourilta ja päinvastoin. Veikkaan, että muusa on matkaillut edestakaisin.
Keikan special guest, tanskalaistrumpetisti Palle Mikkelborg heijasteli pukeutumistaan myöten 70/80-lukujen Milesia, mutta toi muutamaan numeroon oikein maukkaan uuden ulottuvuuden ja sopi pakettiin oivallisesti.
Asialla oli siis kaksi vanhaa miestä – tai siis rytmisektio ja varsinkin kosketinsoittaja olivat nuorempaa polvea – mutta musiikissa ei silti ollut minkäänlaista paapan tautia. Jälki oli sillä tavalla rauhoittavaa, että se kutsui uppoutumaan avaraan äänikuvaan.
Amerikkalainen Vintage Trouble jatkoi Jokilavalla 60/70-lukujen taitteen rock & soul -soihdun kantamista ilahduttavan räväkästi ja maanläheisesti rokanneella setillä. Slide-kitara riffitteli ja tummapintainen vokalisti Ty Taylor vangitsi katseet tehokkaasti eläväisellä käytöksellään eikä laulussakaan ollut mitään valittamista. Ulkoista habitusta myöten Ty oli kuin flashback alkuperäisen soulin kultakaudelta. Jos meno oli hyvinkin viihdyttävää kiitettävän sliippaamattomalla tavalla, niin mitään syvää jälkeä se ei sieluun kuitenkaan jättänyt.
Puhaltimia, puhaltimia, puhaltimia…
Tosin settikin jäi osaltani lyhyeksi, kun siirryin katsastamaan samaan aikaan Lokkilavalla tuutannutta Mikko Innasen 10+:aa. Iso kahden rumpalin ja kahden basistin ajama ryhmä oli yhtä puhallinjazzin juhlaa (kolme fonistia sekä kaksi trumpetistia ja pasunistia) ja kun useita foneja puhaltanut Innanen oli puikoissa, ei tarvinnut sietää kliseitä ja itsestäänselvyyksiä. Villiä menoa leimasi riemastuttava huumorintaju ja mehukas kaaoksen reunalla kuin viimeistä päivää svengaaminen. 10+:aa voisi hyvin sanoa ”superbändiksi”, koska se on koottu lukuisista eri yhteyksistä tutuista huippusoittajista (Verneri Pohjola, Seppo Kantonen, Jari Hongisto, jne). Haastavien rakenteiden suolaaminen vankalla halulla pitää hauskaa on mainio yhdistelmä.
Siinä oli meikäläisen torstain saalis ja voin sanoa, että asiakas oli todella tyytyväinen.
Teksti: Jussi Niemi