Sitä en todellakaan aavistanut, eikä asia tietysti edes juolahtanut mieleenkään, kun näin Jethro Tullin kesällä 1969 Marquee-klubilla yhdellä läpilyöntikeikoistaan, että tsekkaisin bändin myös vuonna 2022 Tampereella. Alkuperäisen kokoonpanon — Mick Abrahams kitarassa — veto oli todella kova, ja pitää muistaa, ettei siinä vaiheessa kukaan koskaan missään ollut kuullut ja nähnyt mokomaa. Kyse oli tosiaankin aivan uudenlaisesta musasta, joka poikkesi selkeästi kaikkien muiden orastavien proggareidenkin meiningistä. Tosin omistin This Was -debyytin jo silloin eli osasin uumoilla, missä mentiin.
Kaiken kukkuraksi sain Ian Andersoniin ihan fyysisenkin kontaktin: pingoin keikan jälkeen ripeästi vessaan ja kun sieltä ulos yhtä ripeästi pinkoi hullu huilumies itse, niin törmäsimme toisiimme ihan kirjaimellisesti. ”Ikimuistoinen” keskustelumme meni näin: J: Oho, anteeksi! I: Mitäs näistä.
Välissä olen tullannut livenä ainakin kaksi ellei kolmekin kertaa vuosien mittaan. Aina lauteilla on vihtonut eri kokoonpano. Niin nytkin. Anderson on ainoa alkuperäisjäsen, jos kohta rumpali Scott Hammond, kosketinvelho John O’Hara ja lavalla epäilyttävän nuorelta näyttänyt basisti David Goodier ovat olleet bändissä jo pitkään. Uusi tulokas ja ryhmän ylivoimainen kuopus kitaristi John Parrish yllätti laulamalla pätevästi joitakin pikku osuuksia.
Ianin laulu ei ihan entisellään ollut, mutta käsittämättömän hyvää keuhkoahtaumasta kärsivältä tyypiltä. Huilistina äijä on aina vain parantunut ja nykyään ehta mestari, eikä ketterästi liikkunutta 74-vuotiasta pääse kankeudestakaan moittimaan. Huilu oli muuten niin ylivoimaisesti esillä, että kitara ja varsinkin hyvin monipuolisesti soineet koskettimet jäivät ehkä inasen liikaakin taustalle.
Ihan aluksi häkellyin pahan kerran soundin epäselvää möhkälemäisyyttä, koska Anderson on niin legendaarisen tarkka kaikesta. Onneksi tilanne parani aika nopeasti.
Se huvitti ainakin minua melkoisesti, että kun Ian nuoruutensa ulkonäöstä huolimatta on aina ollut niin streitti ja hippikulttuurin vastainen, niin nyt vanhoilla päivillään hän tuntuu vaikuttuneen psykedeliasta. Taustalle tauotta heijastettu, kuhunkin biisiin liittynyt visuaalisuus oli yhtä trippiä, usein kuin jostain LSD-dokkarista. Hyvä niin, sillä se toi kiistatonta lisäarvoa kokonaisuuteen.
Homman nimenä oli ”Prog 50 Years” ja vaihde hyvinkin sähköinen ja rokkaava. Kaipaamaan jäin nimenomaan niitä folkeimpia puoliakustisia juttuja, jotka jäivät lähes pelkästään hienosti toimineen Songs From The Woodin varaan ja sekin täysin sähköin. Toisaalta ikivanha tyrnällä riffipolitiikalla eteenpäin rynnäköinyt Dharma For One oli rumpusooloineen — jota Ian pohjusti sitä modernisti muka vastustamalla — silkkaa psych rockia ja ykkössetin huippuja siinä kuin (Ianin mukaan pornojazzina vedetty ja bassosoolonkin sisältänyt Bachin) Bouree ja Living In The Past.
Kakkossetti nosti rimaa, mikä on tietysti juuri oikea järjestys. Uunituoreelta, tosin jo ennen pandemiaa aloitetulta ja teemaltaan hyvinkin ajankohtaiselta The Zealot Geneltä kuultiin käsittääkseni (en ole albumia vielä kuullut) kolme kappaletta, joiden spiikeissä Anderson sarkastiseen tyyliinsä rökitti kiihkoilijageenin omaavia valtionjohtajia ja mainitsi Putlerin pari kertaa nimeltäkin. Erityisesti jäi mieleen Hiroshiman pommittajalentäjän äidistä kertonut Mrs Tibbetts rankkoine sotakuvastoineen.
Too Old To Rock’n’Roll, Too Young To Die pelasi edukseen puhumattakaan kakkossetin päättäneistä Aqualungista ja Locomotive Breathista, joihin vaikuttavat taustavideot (ensimmäinen tietysti kodittomista ja jälkimmäinen lujaa kiitävästä höyryjunasta) toivat syvyyttä ja dynamiikkaa.
Nykyhetkeä vasten encoren lopettanut, normaalioloissa ehkä vähän pateettiselta tuntunut ”kansallishymniviritelmä” kääntyi edukseen kansainvälistä yhteistyötä ja rauhaa painottaneella kuvastollaan kun alun ”Merry Old England” -hehkutus vaihtui kaikkien maiden lippuihin ja huipentui niistä tehtyjen käsien puristukseen.
Kyllä tältä kaiken kaikkiaan monipuoliselta ja dynaamiselta keikalta poistui hyvillä mielin.
Teksti: Jussi Niemi