Teksti: Miika Kekki, kuvat: Kimmo Nurminen
Kaupunkijuhannus on korvannut perinteisen mökkijuhannuksen yhä useamman ihmisen kohdalla. Onneksi juhannusfestivaaleista pääsee nauttimaan myös kaupunkiolosuhteissa. Loistavana esimerkkinä tästä on jo kymmenettä vuotta järjestetty Valtteri Festivaali, joka toi Tampereen mittumaarilaisia viihdyttämään kahden illan ajan niin indietä kuin punkiakin.
Vaikka perinteisestä festivaalialueesta ei voikaan puhua, niin miljööltään aina yhtä miellyttävä Tullikamarin alue oli jälleen kerran kutsuva. Varsinkin terassi veti festarikävijöitä esitysten ohella paljolti nauttimaan sopivan tujuista kesähelteistä. Helteitä pääsi onneksi myös pakoon Klubin viileisiin varjoihin.
Festivaalin korkkasi alkuvuodesta toisen levynsä julkaissut Aino & Hajonneet, jonka ulosanti oli hyvin suoraviivaista suomirockin- ja punkin yhdistelmää, johon miellyttävää lisäantia toivat mainiosti viljellyt kiippariosuudet. Yhtyeen suurimmaksi ongelmaksi nousi kuitenkin nopeasti kappalemateriaalin epätasaisuus. Vaikka muutamat kappaleet heräsivätkin aivan eri tavalla eloon livetilanteissa – asia joka yllätti positiivisesti koko festivaalin ajan jokaisen yhtyeen kohdalla – jäivät jotkut kappaleet auttamatta toisten jalkoihin, mikä teki keikan seuraamisesta paikoin puuduttavaa. Bändin valloittava live-energia piti tästä huolimatta mainiosti otteessaan koko keikan ajan. Erityismaininta tulee antaa yhtyeen rumpalille, jonka elehdintä ja energia toivat mieleen PMMP:n rumpalin Heikki Kytölän, sekä yhtyeen toiselle kitaristille, joka paahtoi koko helteisen, 45-minuuttisen keikan nahkatakki päällään.
Seuraavana esiintynyt Lähiöbotox starttasi keikkansa tuttuun tapaan kuin hyvin ajoitetuttu nyrkki päin naamataulua. Vokalistikaksikko Luyeye Konssin ja Hanad Hassanin (jotka myös Dosdelana ja Seksikkäänä-Suklaanakin tunnetaan) lavapresenssi on aina viihdyttävää seurattavaa, ja yllätyn aina kuinka päteviä solisteja molemmat ovat. Raivokkaammat kohdat erityisesti iskevät livenä ytimiin ja varsinkin Konssi on kuin luotu punk/hardcore-yhtyeen keulille. Settilistan samankaltaisuus aiempiin yhtyeen keikkoihin verrattuna alkoi hieman nakertaa mitä pidemmälle keikka eteni, mutta onneksi vaihtelua saatiin kuulla yhden uuden biisin sekä mainion Trio Niskalaukaus -coverin muodossa.
Perjantain ja mahdollisesti koko festivaalien parhaasta esityksestä vastasi ehdottomasti Nyrkkitappelu. Bändi on kuin varoen noussut vuosien mittaa yhdeksi suosikkiyhtyeistäni ja suurin syy siihen on yhtyeen valehtelematta täydellinen livepresenssi. Jämäköitä, helposti mukanalaulettavia- ja riehuttavia biisejä nakkailtiin kuin citikan hattuhyllyltä ja bändi heittäytyi jokaiseen biisin kuin raivohullu pirkkapärinöissä. Yhtyeen keikan seuraaminen on kuin väkivaltaisen lempeä syleily, johon bändi kuulijakuntansa toivottaa. Plussaa myös Mimmit mimmit -kappaleen aikana eturivin varaamisesta pelkästään naispuolisille faneille. Toivotaan myös että bändin mainostamaan saunailtaan eksyi mahdollisimman paljon sakkia.
Vaikka Valtteri Festival itsessään olikin järjestetty ilman moitteita, jäivät perjantain päättänyt Huora sekä lauantain startannut Ville Veikka väliin kiitos TKL:än todella erikoisten liikennejärjestelyjen. Oman lauantaini starttasikin Plutonium 74, jonka näkemistä livenä olin odottanut jo pitkään. Turhaan ei ollut tarvinnut odottaa, sillä kymmenhenkisenä esiintynyt yhtye ei juuri ohilyöntejä tarjoillut. Vaikka välispiikkejä ei juurikaan kuultu, huokui yhtyeen esiintyminen lämminhenkisyyttä ja yhteisöllisyyttä koko esityksen ajan. Jopa itseltäni hieman ohi menneiden kappaleiden kohdalla vipatti tanssijalka tauotta.
Myös Litku Klemetin näkeminen livenä oli omalla kohdallani antanut odottaa aikansa, eikä nytkään tarvinnut pettyä. Päinvastoin, Litku vetikin Nyrkkitappelun ohella festareiden kovimman keikan ja todisti jok’ikisen kuulemani ylistyksen Litkun livekunnosta todeksi. Elton Johnin mieleentuonut karismatornaado Sanna Klemetti heittäytyi yhtyeineen jokaiseen biisiin käsittämättömällä intensiteetillä. Ainoa etäisesti sudenkuoppaa muistuttanut hetki koettiin uuden Mä rakastan sun eksää -biisin kohdalla, jonka yhtye itsekin tunnusti kaipaavan vielä hienosäätöä.
Festivaalin päätti itselleni Valtterin odotetuin esiintyjä Ruusut. Lienevätkö odotukset olleet turhan korkealla, sillä koruttomasti lavalle astellut ja kuin itselleen esiintynyt yhtye ei onnistunut vangitsemaan tunnelmaansa kuin vasta keikan loppupuolella. Osasyy saattoi olla keikan alun painotuksessa yhtyeen uuden Melankolia-tupla-albumin seesteisempään materiaaliin, jonka kanssa pääsolistit Ringa Manner ja Miikka Koivisto eivät tuntuneet olleen vielä täysin sujut livetilanteessa. Varsinkin Koivisto harhaili keikan alun ajan häiritsevän suunnattomasti lavalla kappaleiden aikana, kuin tekemistä tai keskityttävää asiaa etsien. Kuten todettua, paketti kasautui keikan loppupuolella, mutta silti pienoinen pettymyksen jälkimaku jäi suutani maustamaan.
Samaa ei kuitenkaan voi sanoa festivaalista kokonaisuutena. Valtteri Festivaali on jo vakiinnuttanut paikkansa monen tamperelaisen juhannusperinteessä, eikä tämä ole ensivisiittini perusteella mikään ihme. Vaikka festivaali ei tarjoilekaan mitään suurta ja mullistavaa, ovat perusasiat niin mainiosti hallussa, että Valtteria on helppo suositella varsinkin paikallisille musiikkifaneille.
Parannusehdotuksena mieleen tulee ainoastaan tapahtuman levittäytyminen Klubin tiloihin, jolloin yleisö saisi nauttia myös astetta intiimimmistä esityksistä. Juhannustaikaa on kuitenkin Tullikamarilla varmasti ilmassa, oli käytössä sitten kuinka monta lavaa tahansa.
