Teksti: Henri Eerola. Kuvat: Jesse Kämäräinen/Tuska Open Air
20-vuotias Tuska Open Air Metal Festival ylsi yhden päivän kävijäennätykseensä hieman jopa yllättävän vetonaulan avustuksella. Yllättävän siksi, että vaikka His Infernal Majestyn kivijalka sijaitsee tukevasti Helsingissä ja sen tarinan voi katsoa alkaneen juurikin niiden ihmisten ympäröimänä, joita pääkaupunkiseudun metallitapahtuman taustalta löytyy, ei Ville Valon yhtye ole juuri tämän lavalla vieraillut.
Nyt HIM kuitenkin Tuska-yleisön eteen nousi, eikä Valo meinannut saada sanaa suustaan. Vasta ennen illan viimeistä kappaletta kuultiin kiitokset paitsi paikalle saapuneelle 14 500 kuulijalle mutta myös perheelle, kavereille, ja niille lähipiirin vaikuttajille. Mainittu yleisömäärä oli merkillepantava myös siksi, että juurikin samaan aikaan Hämeenlinnassa Guns N’ Roses veti Kantolan tapahtumapuistoon 55 000 kuulijaa. Rock ei kuole koskaan.
Tiedä sitten eturivistä, mutta ainakin yleisömassan keskipakeilla oli helppo veikata keikkavieraiden keski-iän keikkuvan kolmen ja neljänkympin välimaastossa. Ja täysin loogiseltahan tämä tuntuu, koska vaikka yhtye toki levyttikin vielä muutama vuosi sitten uutta musiikkia, on se nimenomaan sukupolvikokemus, jonka tahdissa silloisista teini-ikäisistä on vuosien saatossa kasvanut aikuisia perheenäitejä ja -isiä. HIM saattoi toki räjäyttää maailmanlaajuisen potin 2005, mutta Suomessa se oli kaikkien huulilla jo viisi vuotta aiemmin. Myös sukupuolijakauman suhteen tilanne ei ollut niin mustavalkoinen kuin otaksuin: yksi jos toinenkin karski partasuu hoilotti keikan alusta loppuun mukana.
Itse en ole, syystä tai toisesta, bändiä koskaan lavalla nähnyt. Mutta muistan tasan tarkkaan missä siihen ensimmäisen kerran törmäsin: televisiossa, vuonna 1997. Toisen sukupolvikokemuksen, Jyrki-nuorisomakasiinin haastattelussa istui nuori herra Valo bändikaverinsa kanssa, kädessään uunituore debyyttialbumi Greatest Love Songs vol. 666. Ajankuvasta kertonee haastattelun kainaloaihe, jossa puitiin päätään nostavaa Mustan mäen torin cd-piratismia. Kahdessakymmenessä vuodessa on muuttunut moni asia, mutta niin vain ne silloin kummastuttaneet, hieman jopa naiivit itsalltearsit ja yoursweetsixsixsixit pistivät tämänkin herran jalan tamppaamaan edelleen.
Itse pysyin bändin kelkassa aina kymmenenvuoden takaiseen Venus Doomiin (2007) asti, mutta sen kahteen viimeisempään levytykseen (Screamworks, 2010 & Tears On Tape, 2013) tutustuin tarkemmin vasta taannoin. Kun lauantain settilistaa tarkemmin tuijottaa, näyttäisi bändikin kallistuneen samoille urille allekirjoittaneen mieltymysten kanssa: viimeisimmillä levyillä ei paria poikkeusta lukuun ottamatta juuri vierailtu.
Katastrofin ainekset olivat ilmassa, kun kahdeksan jälkeen, juuri ennen Amorphiksen keikkaa taivas repesi vihmovaan sateeseen. Kurjuutta ei onneksi kuitenkaan kestänyt kauaa, ja illan pääesiintyjän otteita sai taivastella hiljalleen lämpenevässä illassa.
Mielenkiintoisen illan esiintymisestä teki se, että siitä on kieltämättä hankala kertoa eteenpäin. Sillä ei tapahtunut juurikaan mitään, ja siinä ikään kuin piili koko jutun juju. Kun puhutaan yhtyeestä, jonka loppuunmyydyn konsertin yleisö sulkee sisäänsä suomalaisten lisäksi useita, pitkänkin matkan takaa pelkästään HIMin perässä matkustaneita eri maiden kansalaisia, on sen mahdollista tyytyä sirkustemppujen sijaan olemaan läsnä.
Ja läsnä Valo eittämättä oli. Päättömän säntäilyn sijaan herra napotti lavan keskellä lähellä reunaa, ja haki kiintopisteitä eturivin faneilta flirttailevasti virnuillen. Koska aiempaa kokemusta herran edesottamuksista ei ole päässyt syntymään, on hankala sanoa, oliko lauantain keikka laulamisen suhteen mahdollisesti jopa paras mieheltä koskaan kuultu, mutta nyt ei juuri moitteen sijaa löytynyt. Matalat tulivat järkyttävän matalalta, korkeat kiekaisut kajahtivat komeasti. Yhtyeen muut, yhtä lailla ikoniset jäsenet pistivät kukin parastaan, mutta katse palasi kerta toisensa jälkeen Valoon. Joka siis seisoi paikallaan ja napsutti sormillaan tahtia. Uskomaton karisma.
Kahdenkymmenenyhden biisin jälkeen koitti paluu hetkeen, mistä kaikki alkoi, ainakin allekirjoittaneelle. Illan ensimmäistä ja viimeistä rupatteluhetkeä seurasi ”viimeinen hidas” When Love And Death Embrace. Kun laulettava loppui, Ville Hermanni Valo tokaisi mikkiin kiitokset, tiputti mikrofonin lavalle, ja jätti bändikaverinsa soittamaan kappaleen viimeiset minuutit ilotulitusten saattelemana.
