Livearvio: HIM elävänä ensimmäistä ja viimeistä kertaa – ”Mitä jos se onkin ihan paska?”

HIM, Areena, Oulu, 28.12.2017
29.12.2017 16:03

Kun tieto HIMin jäähyväiskeikoista tuli julki, harmittelin etten ollut aiemmin päässyt näkemään Ville Valoa ja kumppaneita livenä. Alun perinhän bändi julkisti vain perinteisen – ja nyt myös perinteen päättävän – uudenvuodenaaton Tavastian-keikkansa, mutta faniensa onneksi lisäsi Helldone-kiertueelle muutaman lisäkeikan myös kehäteiden ulkopuolelle.

Vääjäämättömästä lopusta heränneenä päätinkin, että nyt jos koskaan on korkea aika päästä todistamaan HIM elävänä silmieni edessä ennen kuin se liittyy muiden vuonna 2017 tiensä päättäneiden yhtyeiden joukkoon. Helldone-lippujen kovan kysynnän ja bändin viime vuosien verkkaisen keikkailutahdin vuoksi Suomeen jää varmasti lukemattomia katkeria faneja, jotka eivät koskaan nähneet HIMiä livenä.

HIM tunnetaan vähintäänkin kaksijakoisena livebändinä: yhtenä iltana sen lavapresens on timanttinen, mutta välillä Valon leipääntyminen paistaa lavalla. Kertomukset edellisillan Helsingin Jäähallin konsertin kulusta Valon monitorikiukuttelun ja ”Kinkku 2 – HIM 1” -välispiikkien muodossa eivät ainakaan nostaneet odotuksiani. Palelin Oulun Terminaalin eteen muodostuneessa kymmenien, ellei satojen metrien mittaisessa jonossa varpaat jäässä mielessäni vain yksi kysymys: mitä jos se onkin ihan paska?

Levytetyllä tuotannollaan bändi kuin bändi pääsee aina esiintymään itselleen parhaassa mahdollisessa valossa, näyttämään tarinastaan virheettömän puolen. Varsinkin HIMin kohdalla nähtävässä fanituksessa bändin biiseille on muodostunut monille elämää suurempia, henkilökohtaisia merkityksiä ja tosifani muistaakin vaikka unissaan milloin Gone With The Sinin kertosäkeessä lauletaan baby ja milloin darling.

Fanille albumit edustavat täydellistä versiota bändin musiikista ja livetilanteessa artisti joutuu tanssimaan fanien palvelun ja itsensä toteuttamisen välisellä trapetsilla. Mutta mitä jos bändi onkin livenä haamu itsestään? Mitä jos särötön ja virheetön kaukorakkaus rikkoutuu?

Varpaat jäässä mielessäni vain yksi kysymys: mitä jos se onkin ihan paska?

Lopulta pakkasessa seisominen loppui ja pääsin sisälle. Lämppärinä soittanut Jimsonweed aloitti settinsä noin kello 19.49:n aikoihin ja tuolloin salissa mahtui helposti liikkumaan puoliväliin saakka. Viime vuonna uudelleen aktivoituneelle lämmittelijälle tilanne oli vähintäänkin epäsuosiollinen: siinä missä HIMin biisit ovat faneilleen sanasta sanaan tuttuja, ei Jimsonweed nostanut keikkansa aikana yleisön joukosta ilmaan kuin yhden taputtavan käsiparin. Asiaa ei auttanut myöskään se, ettei bändi ottanut juurikaan yhteyttä yleisöönsä edes esittelemällä seuraavan biisin nimeä, vaan soitti settinsä läpi lähes tauotta.

Keski-iältään noin reilu kolmikymppisestä yleisöstä oli havaittavissa, että jäähyväiskiertueen näkeminen oli monelle paluu nuoruuteen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Jimsonweedin poistuttua lavalta väki valui lähemmäs lavaa ja tunnelma tosiaan lämpeni, kirjaimellisesti. Ei käynyt kateeksi niitä, jotka olivat tulleet keikalle huppari päällään, sillä täyteen pakatusta ja tukalasta salista narikkaan pääseminen oli (todennäköisesti) lähes mahdoton tehtävä.

Lopulta alkoi tapahtua. Yleisö hurrasi bändin astellessa lavalle ja viimeistään Ville Valon viileä ”Hyvää iltaa” -tervehdys sai salin räjähtämään. Tilanteessa ei ollut turhaa dramatiikkaa: ei pimennettyjä valoja, ei tunnelmaa hiljalleen nostattavaa alkunauhaa, vain oman asemansa tunteva bändi nousemassa stagelle neljänneksi viimeistä kertaa.

Mutta mitä sitten tapahtuu? Jo keikan startanneen Buried Alive By Loven aikana Valo päästeli kurkustaan omituisia mörähdyksiä, jotka tekivät pesäeroa – valitettavasti, huonolla tavalla – biisin studioversioon. Laulun kuulumisessa, joka oli tiettävästi aiheuttanut bändille päänvaivaa Helsingin Jäähallissa, ei ollut tällä kertaa ongelmia – lukuunottamatta Valon falsetteja, jotka jäivät välillä vaisuiksi muuhun suoritukseen verrattuna.

Kolmantena soitetun Your Sweet Six Six Sixin aikana Valo pyysi Helsingin-keikalta tutulla tavalla itseään enemmän monitoreihin. Tällä kertaa sävy oli hieman kohteliaampi, ehkä jäähallikeikan saaman kritiikin opettamana. Jos keikan aloituksessa ei ollut draamaa, niin sitä saatiin kokea viimeistään Sacramentin aikana, kun bändi katkaisi biisin kesken c-osan aikana Valon todistaman ahdistelutilanteen vuoksi.

– En ole mikään arvostelemaan juopuneisuustasoa, enkä ala synnittömänä heittelemään kiviä, mutta näiden kahden herran lähentely näyttää aiheuttavan ahdistusta edessä seisoville neidoille, Valo sanoi samalla kun portsarit (oletettavasti) ohjasivat häiriötekijät ulos.

Esimerkillistä meininkiä Valolta. Tämän pitäisi olla vakiotoimintatapa, eikä vain positiivinen poikkeus. Kun häiriköt oli poistettu pilaamasta tunnelmaa, keikka sai jatkua.

HIM heittämässä jäähyväisiä Oululle. #hisinfernalmajesty

Henkilön Soundi (@soundilehti) jakama julkaisu

Jos jännitystä aiheuttanut Valon ääni pysyi keikan aikana tasaisena, niin äänimaailmassa enemmän haastetta loivat Burtonin koskettimet, jotka Bleed Wellin ja Poison Girlin aikana soivat vuorotellen yliampuvan kovalla ja tunnistamattoman hiljaa. Poison Girlin kohdalla oma käsitykseni biisistä muuttui hieman, sillä biisin levyversiossahan intron koskettimet on miksattu todella piiloon. Täydellinen kuva sai jälleen yhden särön, mutta haittaako se?

Join Me In Deathin aikana oli selvää, että lavalla on kiistatta suurin suomalainen rocktähti – ja että kappaleesta, joka nosti bändin kuuluisuuteen, on tullut HIMille heidän suurin taakkansa. Lavalla vain vähän liikkunut Valo ei ole enää sama mies, joka kirjoitti melodramaattisesti kuolemassa yhdistymisestä. On täysin ymmärrettävää, että artisti on leipääntynyt esittämään samaa kaksikymppisenä kirjoittamaansa kappaletta uudelleen ja uudelleen, kun elää jo elämänsä viidettä vuosikymmentä. Mutta olisiko HIMin keikka mitään ilman Join Metä? Ei tietenkään, sen tietää hyvin myös Valo itse.

Olisiko HIMin keikka mitään ilman Join Metä? Ei tietenkään, sen tietää hyvin myös Valo itse.

Illan ainoa vitsi kuultiin ennen In Joy And Sorrow’ta, jolloin Valo totesi bändin siirtyvän muutaman kappaleen jälkeen ihmettelemään takahuoneeseen onko ruskeat M&M-karkit eroteltu muunvärisistä. Jäinen puujalka tai ei, mutta omalle asemalle osuva itseironia pukee muuten vähäeleistä laulajaa hyvin.

Varsinainen keikka päättyi kuin seinään, mutta kohta bändi saapui takaisin lavalle juuri niin kuin Valo oli jo aiemmin luvannut. Oli turha pitää yleisöä jännityksessä pitkään, sillä kaikki tiesivät encoren olevan tulossa.

Encoren päättänyt Rebel Yell oli illan suurin pettymys, sillä ”hyvästä meiningistä” huolimatta näinkin kuluneella coverilla päättäminen tuntui lähes vitsiltä. Oululla on ollut aina paikka HIMin sydämessä (vai sittenkin heartagramissa?), sillä esittelihän bändi uuden rumpalinsa Jukka ”Kosmo” Krögerin yllätyskeikalla Qstockissa vain pari vuotta takaperin. Siksi olisikin ollut enemmän kuin paikallaan, että keikka olisi lopetettu esimerkiksi When Love And Death Embraceen tai ihan mihin tahansa muuhun kappaleeseen bändin omasta repertuaarista.

Oli lopetusbiisistä mitä mieltä tahansa, Him jätti pohjoisille faneilleen tyylikkäät hyvästit. Vaikka Valon laulusuoritukset eivät olleet yhdessäkään kappaleessa täydellisiä, oli laulaja keikalla selvästi läsnä – ei etäinen ”pari viisua ja sit vittuun” -tyylisiä letkautuksia päästelevä rocktähti, joka nähtiin edellisiltana Helsingissä.

Narikkajonossa edessä olevat tyypit puhuvat käyneensä katsomassa HIMiä edellisellä viikolla Lontoossa. Sivukorvalla kuulen heidän keskustelustaan hyvän mittarin onnistuneelle Him-keikalle: Ville Valo puhui tällä kertaa välispiikeissä enemmän kuin 15 sanaa. Ehkä tämä oli sitten yksi niistä paremmista HIM-keikoista, mutta mistä minä tietäisin: ainakaan en nähnyt yhtään huonoa.

Lisää luettavaa