Livearvio: Festivaali-festivaali marssitti lavalle vaikuttavan kattauksen kotimaista indietaituruutta

Festivaali-festivaali, 26.–27.8.2022, Pyynikki, Tampere
30.8.2022 11:07

Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Kaisla Mustakartano

Festarikesä 2022 on päättynyt. Kauan eläköön Festarikesä 2022! Se päättyi kahden päivän mittaiseen Festivaali-festariin, joka ei vain muistuttanut siitä, miten ihanaa on, kun live-musiikkia saa taas järjestää kaiken kansan nautittavaksi. Se toimi myös oppituntina siitä, miten ehdottomasti kannattaa ja ei kannata järjestää uutta indiefestivaalia sekä millaisessa tilassa suomalainen indiemusiikki kiistämättömästi on ja ei ole 2020-luvulla.

Parinkymmenen vuoden aikana lukemattomia eri kokoisia festareita kolutessani olen aina pyöritellyt mielessäni, millainen olisi se omaan makuuni täydellisesti räätälöity tapahtuma niin musiikiltaan kuin viihtyvyydeltäänkin.

Raapustin kesällä 2018 ylös seuraavat viisi kohtaa, jotka toteuttamalla festari olisi mielestäni täydellinen:

1) Kootaan huolella ja rakkaudella kuratoitu kattaus vain hyvistä ja erinomaisista bändeistä, joiden joukossa on sopivasti uusia tulokkaita ja ihan muutama isompi tekijä. Tämä tehdään siten, että isompia nippuja esiintyjäkatraasta yhdistää sama kuulijakunta ja nämä ihmiset saattavat pitää itselleen entuudestaan vieraistakin esiintyjistä.

2) Unohdetaan suuret panimot ja ravintolat sekä perinteisimmät festarimätöt ja kaikki se, mitä festarilla ”on pakko” olla tarjolla. Otetaan tilalle suomalainen pienpanimo tai pari ja jopa vielä paikallisempia ravintoloita.

3) Paikaksi valitaan järvenranta, hieman asvalttia, sopivasti puistoa, toimivat yhteydet ja pidetään homma kohtuuden mitoissa, yleisöä maksimissaan 5000 ja alueelle mittaa siten, että siellä viihtyisi vaikkei katsoisi edes bändejä.

4) Ajankohdaksi elokuu, jolloin ei todennäköisesti ole liian kuuma eikä liian kylmä ja lomien suorituspaine on jo takana.

5) Järjestelyjen perusasiat kuntoon. Tarpeeksi bajamajoja, järkkäreitä, portteja, ruokapaikkoja, juomapaikkoja, roskiksia ja kaikkea. Pidetään huolta siisteydestä, pidetään yhteinen hyvä fiilis ja vastuu pinnalla.

Tämähän kuulostaa yksinkertaiselta? Kuka tahansa voi kasata tällaisen festarin?

Ursus Factory. Kuva: Kaisla Mustakartano

Ei. Se ei todellakaan ole helppoa, ja aika moni tapahtuma saa muutaman kohdan nappiin, mutta ei läheskään kaikkia.

Alun perin elokuulle 2021 kaavailtu festaritulokas, mielikuvasta riippuen uhmakkaan toteavasti tai vaatimattoman pelkistetysti nimetty Festivaali, antoi jo etukäteen osviittaa, että tässä tapahtumassa voi olla sitä jotakin.

Miten Festivaali 2022 sitten onnistui mainitsemani ”täydellisen festarin” reseptin toteuttamisessa?

Pistetäänpä kokonaisuus samoihin osiin, joita juuri luettelin.

Otetaan aluksi esiintyjäjoukosta ylös ne muutamat aivan pimeän hienot keikat tapahtuman indietimanteilta.

Yksi odotetuimpia keikkoja Festivaalilla oli Antti Autio. Ihan jo sen takia, etten ollut kuullut häntä ja yhtyettään vielä livenä ja aiemmin tänä vuonna julkaistu Kaikki talot huojuu -albumi on ollut vuoden kuunnelluimpia levyjä.

Arvatkaa mitä odotin? Odotin että Aution keikalla on ihan mukava joukko faneja ja toinen ryhmä uteliaita kuulostelijoita, mutta vielä mitä. Keikkahan oli täyttä hurmosta! Yleisöä oli valtavasti. Ja mikä parasta, porukka tuntui osaavan sanat viimeistä riviä myöten ulkoa. Eräässäkin biisissä Autio yritti rohkaista yleisöä viheltelemään päämelodian mukana, mutta tämän suorituksen suhteen meillä tamperelaisilla taisi jäädä vielä treenattavaa.

Antti Autio on jo nyt jotain sellaista, minkä toivoisin kantautuvan yhä useampien suomalaisten korviin. Mies on julkaissut nyt kolme albumia viiden vuoden sisään ja olen täysin varma, että hän on muutaman hitin päässä jättimenestyksestä, ja itse asiassa hän voi saavuttaa saman menestyksen ilman jättihitin hittiäkin.

Koko keikasta paistoi läpi hyvin omanlainen laulaja-lauluntekijyys. Se, että lauletaan oikeista asioista siten kuin ne asiat oikeasti tuntuvat. Se ei ole helppoa tehdä vilpittömän tuntuisesti. Autio onnistuu tässä. Ilmankos yleisö tykkäsi.

Täysin eri tavalla pieni jättimäinen tähti on Jesse Markin, joka oli Festivaalin harvoja räpäyttävämpiä rytmimusiikin edustajia. Markinin aito karisma on tullut selväksi jo levyillä, omilla keikoilla ja haastatteluissa, mutta näemmä tämä Tampereen lähettyvillä Viljakkalassa varttunut lahjakkuus osaa ottaa yleisönsä täysin myös festareilla.

Markinin Folk– ja Noir (2019 ja 2021) -albumit eivät ole vain räppiä tai vain mitään. Samoin hänen keikkansakaan eivät ole vain rap- tai vain mitään muitakaan keikkoja. Jesse Markin tykittelee suustaan sanoja, jotka ovat hänen elämäänsä ja se puree välittömästi yleisöön, joka ei välttämättä ole kuullutkaan hänen kappaleitaan ennen.

Pienen pienellä Pispala-lavalla nähtiin mies, jonka kuuluisi esiintyä stadioneilla. Koko bändi tuntui vetävän koko ajan täysillä ja aivan äärirajoillaan. Meno oli hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa hengästyttävää ja svengaavaa.

Vähintään yhtä suurella uteliaisuudella lähdin kuulostelemaan myös Vestan keikkaa. Ei siksi, että tiedän Vestan olevan kaikkensa antava ja luova muusikko, vaan koska en ollut nähnyt keikkoja hänen uuden albuminsa tiimoilta.

Arvasin jo Uskon tulevaan -albumia kuunnellessani, että levyn biisit ovat liki täydellisiä keikoille. Ehkäpä jopa vielä parempia sumuisille klubeille, mutta vähintään repien mukaansa tempaavia myös pimenevässä festari-illassa. Vesta ei ole ihan mitä tahansa musiikkia. Vesta tuntuu olevan perustamassa kokonaista genreä nimeltään Vesta.

Vesta voi olla sitä, mitä Vesta milläkin keikalla tai levyllä haluaa olla. Näin Vestan viimeksi lavalla niinkin kauan sitten kuin Pori Jazzissa vuonna 2018. Nyt neljä vuotta myöhemmin tuntui kuin lavalla häähuntu tuulikonella hulmuten päätään koristanut artisti olisi yhä ollut Vesta, mutta ihan eri Vesta kuin tuolloin Kirjurinluodolla.

Festivaali-keikallaan Vesta sai aikaan täysin omalaatuisen tunnelman. Ilmoilla oli kyllä juhlan ja tanssin tuntua, mutta kaiken taustalla sykki koko ajan myös sanottavaa, sanomaa, ajatusta ja huolta. Ihan kuin se maailmanloppu, henkilökohtainen tai globaali, sykkisi koko ajan siellä Vestan massiivisesti repivien ja hauraasti minimalistisempien sävelien seassa.

Vestan keikalla heiluin ja ajattelin samalla syntyjä syviä. Eipä ole näinkään montaa kerta käynyt.

Kenellekään minua tuntevalle tuskin tulee yllätyksenä, että Litku Klemetti on ollut jo viitisen vuotta suurimpia artistisuosikkejani. Festivaali 2022 -keikka oli 24. kerta, kun todistin Litku-bändin livenä.

Eikä tälläkään kertaa tarvinnut miettiä yhtään, miksi asia on näin: Jos vielä sekuntia ennen keikan alkua tuntui, että toinen festaripäivä putkeen painaa jalkaa ja täysin yllättäen iskenyt sadekin ärsyttää, kaikki tämä unohtui välittömästi, kun Miksi et lähtisi kaupunkiin -puheintro alkoi soida Sannan iskemänä ja kaikki arkiset nihkeilyt unohtuivat heti.

Saatan olla nähnyt 24 Litku-keikkaa, mutta yhäkin jokainen niistä on erilainen. Joka kerta lavalla eletään hetkeä ja antaudutaan jollekin pitelemättömälle. Biisit saattavat soida yhdellä keikalla rajun raskaasti kitaravetoisesti ja seuraavalla syntikoiden viemänä. Litku-bändi on todellakin BÄNDI, jonka soundi lähtee näpeistä ja yhteensoitosta.

Jos Litku Klemetillä on varaa jättää yhä Festivaalillakin soitetun Greg Laken tasoinen biisi levyttämättä, se kertoo vain siitä, että minun puolestani Litku saa jatkossakin tehdä mitä lystää. Olen nyt kuunnellut junatkainuuseet, yötonuntavartenit, jääkuningattaret ja sinätiedätsenit levyltä ja tälläkin kertaa festarilla varmaan sataan kertaan, enkä saa niistä tarpeekseni. Ei voi mitään. Litku tekee juuri minulle räätälöityä musiikkia. Tiesin sitä etukäteen tai en.

Tälläkin kertaa Festivaalin keikalla oli silkkaa taikaa heittäytyä mukaan Sannan ja Litku-bändin heittäytymiseen ja elää hetken niitä fiiliksiä, joista nämä elämänmakuiset biisit on ammennettu. En ehtinyt ajatella keikan aikana mitään muuta kuin fiilistelemään musiikkia. Sekään ei ole mikään ihan tavallinen asia tapahtuvaksi festareilla.

Tässä välissä on tärkeää sanoa, että Festivaali 2022 esitteli tälle musiikkitoimittajalle myös artisteja ja bändejä, joihin en ollut koskaan paneutunut ihan täysillä, vaikka tunsin ne nimeltä. Nyt ne varastivat sydämeni.

Kaksi kovinta P:tä olivat Pambikallio ja Pehmoaino. Lauri Kallio ja Pauliina Nyman, yhdessä Pambikallio, lumosivat yhtyeineen hetkessä Melody’s Echo Chamberin mieleen tuovalla soitollaan, jossa sellaista sielua ja kuulautta, jota ei suomalaisella popkentällä liian usein kuulla. Siispä vinyyli lähti kantoon festarin merkkaritiskiltä. Näin olisi tapahtunut myös ihastuttavan Pehmoainon levykäiselle, jos sellainen olisi ollut saatavilla. En ehtinyt todistaa ainopehmoilua kuin 15 minuutin verran, mutta jo tämä otanta teki selväksi, että tämän artistin keikalle on päästävä pian uudelleen.

Sitten ne isot kalat pienessä meressä, jotka olivat kuin kotonaan Festivaalin indie-tunnelmissa.

Olavi Uusivirta. Kuva: Kaisla Mustakartano

Aina kun Olavi Uusivirran keikoista puhutaan, hehkutetaan sitä villiä, eläimellistä live-energiaa, heittäytymistä, vauhtia ja vapautta. Siispä minä hehkutan jotain, mikä tässä kohtaa välillä unohtuu: biisejä.

Olavi upeine bändeineen soitti tunnin setissä viitisentoista biisiä. Kaikki nämä biisit olisi voinut vaihtaa toisiin viiteentoista Olavi-kappaleeseen, ja kaikki olisivat silti olleet tyytyväisiä.

Bändi on soittanut tänäkin kesänä sylillisen keikkoja, mutta joka yleisöön ja joka hetkeen heittäydytään kuin se olisi kesän ainoa keikka. Olavi-bändin soitosta purskahteli autuus ja onni siitä, että nyt saa taas juhlia, festaroida ja live-musisoida.

En kyllästy ikinä kappaleisiin kuten On niin helppoo olla onnellinen, Kultaa hiuksissaan, Ollaanko tämä kesä näin, Ehkä sun on pakko mennä tai Nuori ja kaunis. Eikä kyllästy yleisökään. En tiedä katsoinko keikan aikana enemmän lavalle vai ympärilläni olevia nauravaisia ihmisiä, jotka ensin tanssittivat, sitten halailivat ja samantien hyppyyttivät toisiaan yhteislaulun raikaessa pitkin Pyynikin perjantaita ja elämän ollessa monella tapaa täydellistä.

Olavin tapaillessa hetken soolona tulevan albuminsa Kun elokuun sininen vaihtuu mustaan -kappaletta riisuttuna versiona, oli todellakin helppoa olla onnellinen. En keksi, miten Festivaali-perjantai olisi voinut päättyä paremmin.

Chisu. Kuva: Kaisla Mustakartano

Chisu oli täydellinen valinta päättämään koko Festivaali 2022. Chisu on ehkä koko uransa major-lafkalle levyttänyt artisti, josta on tullut koko kansan suosikki ja kokonainen sukupolvikokemus, mutta samalla Christel ”Chisu” Martina Roosberg (os. Sundberg) on kaikessa omaehtoisuudessaan yhä sydämeltään indieartisti. Yksi Suomen suurimmista sellaisista. Tämän osoitti viimeistään Momentum 123 ep-levyjen jono muutama vuosi sitten, ja nyt Pyynikin hämärtyvässä elokuun illassa Chisu näytti, että hän on lopettamassa soolouransa hyvällä tavalla kesken, huipulla.

Tähän riittää jo yhden vanhan kappaleen ja siitä johdetun uuden sovituksen yhdistelmä: Viiltävän kaunista Sama nainen -tulkintaa edelsi kakofonisen raivoisasti tanssittava revittely kappaleen teemoilla samalla kun strobovalot vilkkuivat ja Chisu tanssi villisti lavalla.

Chisun silminnähden kaihoisa ja silti helpottunut liikutuksen vuoristorata tarttui läpi keikan. Festarialuetta piinannut sade vaihtui vaahtosateeseen useaan otteeseen keikan aikana, ja kun yhdessä hetkessä oli pyyhkinyt jonkinlaisia elämän ilon kyyneleitä Baden-badenin, Ihanan ja Kohtalon oman soidessa, huomasi seuraavaksi tihrustavansa itkua Sabotagen, Yksinäisen keijun tarinan ja Tuu mua vastaan -päätöskappaleen takia, tai ansiosta.

Festivaali-festivaalin yleisöä. Kuva: Kaisla Mustakartano

Älkää luulkokaan, että Festivaalin hurmos oli tässä. Voisin harmitella sitä, että päällekkäisyyksien takia Nelma U, Lyyti, Jori Sjöroos, Rosa Coste ja suurin osa Pehmoainoa jäivät minulta kokematta. Tai voisin taas kerran hehkuttaa lakonisuudessaan riemastuttavien Maustetyttöjen ehtymätöntä vetovoimaa, kertoa miten täydellisen juustoista rockia Kissa tekee ja etten malta odottaa bändin toista albumia, todeta taas kerran että Arppa on tämän maan parhaita livebändejä tällä hetkellä ja kehua Iisaa siitä, ettei kukaan muu tee tällaisella soundilla biisejä, joissa pienikin tekstimäärä voi kertoa jättimäisen tarinan… mutta jätetään nyt jotain seuraavaankin kertaan. Vaikka seuraavaan Festivaaliin. Tai upean keikan soittaneen Yonan tapauksessa Tampere-talossa sinfoniaorkesterin kera soitettavaan keikkaan saakka.

Sen sijaan tyydyn summaamaan tämän Festivaali 2022 -kattauksen sanomalla, että suomalaisella musiikilla menee tällä hetkellä paremmin kuin ikinä. En lakkaa hämmästelemästä sitä lahjakkuuden, monipuolisuuden ja uskaliaisuuden määrää, jota kaikenlaiset artistit tuovat kuultavaksemme nyt. Kuunnelkaa sydänverestä puristettua suomimusiikkia.

Jo pelkällä esiintyjäkatraallaan Festivaali olisi taannut sen, että olisin ”lusinut” tapahtuman mieluusti läpi, vaikka se olisi järjestetty keskellä asvalttia, yhden bajamajan voimin ja pelkkää keskikaljaa tarjoillen.

Kissa. Kuva: Kaisla Mustakartano

Festivaali 2022 tarjosi kuitenkin jotain ihan muuta: Se sai miettimään, voiko yksi ja sama tämän kokoluokan festari rikkoa eräänlaisia kirjoittamattomia sääntöjä näin paljon? Ja nimenomaan hyvässä. Ilmeisesti voi, ja saattaa olla että muutama muukin suomalainen festari teki tänäkin kesänä saman, mutta itse en ole niissä tapahtumissa vieraillut.

Voiko olla olemassa tapahtuma, joka on sijoitettu näin alikäytettyyn tamperelaiseen ympäristöön kuin parhaalla mahdollisella paikalla harjun ja järven välissä? Festivaali järjestettiin Pyynikin kesäteatterin lähellä, Pyhäjärven rannalla, mihin pääsin itsekin fillarilla polkaisemalla 20 minuutissa viettämään aurinkoisia puistopäiviä. Alue, jossa yksi lava oli aukeammassa tilassa, toinen puistikkomaisemmassa paikassa ja kolmas amfiteatterilla, oli kuin tehty tämän mittaluokan festarille. Olisin viihtynyt tässä paikassa, vaikka bändit eivät olisi täysillä kiinnostaneetkaan.

Voiko olla olemassa tapahtuma, joka malttaa vetää syvään henkeä ja muistuttaa teemoista, jotka ovat paitsi ajankohtaisia, myös ajankohdasta riippumatta tärkeitä? Näitä ovat tietenkin paikkojen siistinä pitäminen, toisten ihmisten kunnioittaminen ja aidosti hyvä meininki, joka ei rajoitu siihen hetkeen, kun artisti kysyy: ”Onks teillä hyvä meininki?” Festivaali oli esimerkillinen tapahtuma kaikkien tällaisien järjestelyjen suhteen. Jonoja ei syntynyt, kierrätyksestä pidettiin huolta ja juontaja muistutteli toisten ihmisten huomioon ottamisesta. Festivaali välittää ihmisistä ja ympäristöstä.

Voiko olla olemassa tapahtuma, jossa ei tarjoilla jättimäisillä pannuilla ikuisuuden lämpiminä pidettyjä ”makkispekkiksiä” ja eksoottisena vaihtoehtona burriton kaltaista, vaan aidosti lähiruokaa, jonka valmistamisesta olivat alueella vastuussa nippu parhaita tamperelaisia ravintoloita?

Voiko olla olemassa tapahtuma, jossa suurimmassa anniskelun roolissa ei ole jokin Suomen jättimäisimmistä panimoista ja jonka myydyin tuote ei ole bulkkilager? Juomavalikoimasta jokainen löysi taatusti itselleen jotakin ilman, että Festivaalin tarvitsi kulkea siitä samasta aidan matalimmasta kohdasta, josta kaikki aina kulkevat.

Huomatteko mitä tässä on päässyt tapahtumaan? Festivaali 2022 on täyttänyt kaikki alussa listaamani pykälät. Tottakai tämä on puhtaasti subjektiivinen näkemys, mutta koko viikonlopun ihmisten joukossa vallinneesta riemukkaasta fiiliksestä päätellen en ole todellakaan ainoa, joka on valmis antamaan Festivaalille muikeita arvosanoja.

Katsoin Festivaalilla 14 keikkaa, nautin yhteensä 12 erilaista olutta, söin kaksi herkullista ateriaa ja viihdyin koko ajan täysin kyllästymättä, ahdistumatta ja turhautumatta.

Ottakaa ensi vuonna mukaan vaikkapa vielä useampi suomalainen pienpanimo, laajentakaa vielä vähän ruokatarjontaa ja leikitelkää indie-musiikin genreillä vielä hieman rohkeammin.

Kiitos ensimmäisestä kerrasta, Festivaali, ja onnea esikoisenne seuraajan kasvatukseen. Siitä tulee hyvä.

Lisää luettavaa