Livearvio: In Flames joutui nöyrtymään, kun aivan toinen yhtye nousi tiistaina Hartwall-areenan tähdeksi

In Flames, Five Finger Death Punch ja Of Mice and Men konsertoivat 14.11. Helsingissä.

In Flames
Kuva: Patrick Ullaeus

In Flames, Five Finger Death Punch, Of Mice & Men
14.11.2017
Hartwall-areena, Helsinki

Teksti: Henri Eerola

Loppuunmyyty Hartwall-areena toimi tiistaina kolmen hyvinkin erilaisen yhtyeen näyttämönä. Kaikkia illan esiintyjiä kuitenkin yhdistävät ne kuuluisat muutoksen tuulet, jotka ovat muokanneet bändien nykystatusten yläpuolelle jonkinmoisen kysymysmerkin.

Itse olen seurannut illan pääesiintyjiä varsin intensiivisesti. In Flamesin kanssa on tullut käveltyä käsikynkässä aina Whoraclen (1997) julkaisusta lähtien, ja Five Finger Death Punchin The Bleeding -hitin (The Way Of The Fist, 2007) bongasin tuoreeltaan jostakin amerikkalaisesta nettiradiosta, ennen kuin bändistä oltiin näillä lakeuksilla edes kuultu.

Kuitenkin siinä, missä ruotsalaisbändi on allekirjoittaneelle tuttu myös keikoilta, olen todistanut Five Finger Death Punchin lavalla vain yhden ainoan kerran. Tämä tapahtui Nosturin lavalla ennen viime vuosikymmenen vaihdetta.

Onko In Flamesissa enää mitään jäljellä siitä hirviöstä, joka määritti Clayman-albuminsa avulla melodisen death metalin säännöt uuteen uskoon noin 18 vuotta sitten?

Illan henkisen pääesiintyjän, jo yhdeksänkymmentäluvun alussa Göteborgissa perustetun In Flamesin voi perustellusti väittää vaikuttaneen illan kahden muun yhtyeen olemassaoloon. En lukisi yhtyettä vielä pappaliigaan, mutta kieltämättä se kanonisoi oman statuksensa metallitähtitaivaalla jopa kymmenen vuotta ennen lämmittelijöidensä ensirääkäisyä.

Tästä päästäänkin iänikuiseen kiistakapulaan: onko ruotsalaisissa enää mitään jäljellä siitä hirviöstä, joka määritti Clayman-albuminsa (2000) avulla melodisen death metalin säännöt uuteen uskoon noin 18 vuotta sitten?

Ainakin periaatteen tasolla kyllä, sillä ei sen musiikkia voi edelleenkään lukea järin kaupalliseksi tai laskelmoiduksi. Nimenomaan tähän asianlaitaan viitaten on hurja temppu myydä suomalainen jäähalli täyteen jo kolmatta kertaa peräkkäin.

Nojaan perspektiivissäni yhtyeen musiikillisiin huippuvuosiin ja juurikin aiemmin mainitsemaani Nosturiin, jossa katsoin bändin keikkaa Reroute to Remain -kiertueella vuonna 2002.

In Flamesin status on kysymysmerkki kahdesta syystä. Sitä rasittavat merkittävät miehistönvaihdokset, joiden tiimoilta niin sanotusta klassisesta kokoonpanosta ei ole jäljellä kuin laulaja Anders Fridén ja kitaristi Björn Gelotte, sekä yhtyeen ensimmäinen todella hailakka ja mitäänsanomaton uusi albumi Battles.

In Flamesiakin enemmän on viime aikoina myrskyn silmässä poukkoillut Five Finger Death Punch ja tarkemmin ottaen sen laulaja Ivan Moody. Miehen päihdesekoilu eskaloitui siihen pisteeseen, ettei herralle itselleenkään ollut enää selvää, jatkaisiko hän bändin riveissä.

Esimerkiksi viime heinäkuisella Hollannin-keikalla sankari myöhästyi oman yhtyeensä keikalta. Saavuttuaan laulaja sai kitaristi Jason Hookin siinä määrin tolaltaan, että tämä paiskasi kitaransa lattiaan ja poistui paikalta. Tapahtumaa on siis riittänyt.

Viime aikoina Moodya on tuurannut Divine Heresystä ja Bad Wolvesista tuttu Tommy Vext, joka videokuvan perusteella hoiti hommansa siinä määrin vakuuttavasti, ettei ainakaan allekirjoittaneella olisi ollut mitään sitä vastaan, jos yhtye olisi jatkanut matkaansa uuden laulajan kera.

Viime heinäkuisella Hollannin-keikalla Ivan Moody myöhästyi oman yhtyeensä keikalta. Saavuttuaan laulaja sai kitaristi Jason Hookin siinä määrin tolaltaan, että tämä paiskasi kitaransa lattiaan ja poistui paikalta.

Eriskummallisen tilanteesta teki eritoten se, että Moodyn poissaollessa varsinkin kitaristi Hook haukkui useaan otteeseen laulajan pataluhaksi. Kaikesta huolimatta Moody palasi FFDP:n keulille elokuun loppupuolella, ja tämän jälkeen hän on kuulunut miesvahvuuteen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kahta huomattavasti suurempaa orkesteria lämmittelemään saapunut metalcore-kvartetti Of Mice And Men oli vielä tovi sitten viisimiehinen. Yhtyeen kuulijoiden keskuudessa merkillepantavan rakastettu keulakuva Austin Carlyle taisteli pitkään terveysongelmien kanssa, ja lopulta viime vuoden lopulla hän ilmoitti vetäytyvänsä yhtyeen riveistä.

Bändi palasi lavoille muutamaa kuukautta myöhemmin, ja basisti Aaron Pauleyn otti hoitaakseen sekä puhtaat että rähinämuotoiset laulut. Jälkeenpäin kävi tosin ilmi, että henkilökemiat laulajan ja muun miehistön kesken eivät enää vastanneet ideaalia.

Nelikon tuuttaama puolituntinen, joka sisälsi kaksi nykykokoonpanon levyttämää raitaa Unbreakable ja Warzone, oli Jäähallissa hyvinkin nautinnollista seurattavaa. Setti oli ilmiselvästi suunniteltu antamaan bändistä vahva ensivaikutelma.

Jokseenkin karismattoman kitaristikaksikon vastapainoksi lavan keskustaa dominoivat rumpujaan näyttävästi paiskonut David Arteaga sekä koko illan parhaista laulusuoritteista vastannut Pauley. Oli hienoa huomata, että korina- ja ärinäpuolella mies on jopa paljon parempi kuin sivuun siirtynyt Carlyle.

Yleisön vastaanotosta oli aistittavissa, että illan odotetuin esiintyjä oli nimeltään Five Finger Death Punch. Lavarakennelmia ja jäseniensä sotisopia myöten valtava kliseemöykky on toistanut toimivaksi huomaamaansa musiikillista kaavaa aina kakkoslevystään asti.

Skeptikolle konsepti näyttäytyy puupäisenä yhden soinnun junttana, mutta selkeästi se on mitä toimivin resepti koskettaa raskaan rockin kuulijoita laidasta laitaan. Ja eihän siitä mihinkään pääse, että yhteislauluun yllyttäviä kertosäkeitä bändillä riittää kevyesti tunnin setin tarpeisiin.

Yllätyksekseni huomasin tuuraajalaulaja Tommy Vextin pyörähtämässä yleisön joukossa hieman ennen FFDP:n aloitusta. Kun mylly hetken päästä lyötiin Hard to Seen tahdissa käyntiin, pystyi myös lavalle nousseen kokoonpanon ilmapiiristä aistimaan lievää varautuneisuutta.

Siinä, missä Ivan Moody tuntui nauttivan täpötäyden hallin syleilystä täysin rinnoin, eritoten kitaristi Zoltan Bathory vaikutti valtaosan ajasta kuin poissaolevalta.

Siinä, missä Ivan Moody tuntui nauttivan täpötäyden hallin syleilystä täysin rinnoin, eritoten kitaristi Zoltan Bathory vaikutti valtaosan ajasta kuin poissaolevalta.

On totta, että laulaja teki illan aikana kaikkensa, jotta hän ikään kuin olisi voittanut yleisön luottamuksen takaisin. Moody muun muassa kutsui fanin lavalle ja keskeytti keikan signeeratakseen kannattajan fanilipun. Yleisö olisi kuitenkin syönyt herran kädestä ilman näitä temppujakin. On vain yksi skinheadin ja hiphopparin risteytykseltä näyttävä, vekkulimaisesti tepasteleva ja alituiseen muun bändin kustannuksella kujeileva Ivan Moody.

Tulkinta on puhtaasti allekirjoittajan oma, mutta heti kättelystä muulle bändille näytti käyvän selväksi, kuinka tärkeä dynamo heidän laulajansa on. Mies tuntuikin ikään kuin näyttävän menneiden kuukausien sekamelskassa marinoituneille bändikavereilleen pitkää nenää ja alleviivaavan sitä tosiseikkaa, että hän on tervetullut tälle lavalle, tapahtui mitä tahansa.

Onhan takaisin uomiinsa asettunut tilanne ensisijaisesti osoitus kunnioitettavasta ammattimaisuudesta, mutta samaan aikaan on jokseenkin kiusallista seurata Moodyn ja Hookin akustisia välisoittoja. Hook tosiaan vasta viikkoja aiemmin haukkui yhtyetoverinsa alimpaan helvettiin.

Yhtä kaikki siinä, missä FFDP:n lämminhenkisen nyrkinheilutusseremonian aikana pystyi aistimaan urheilujuhlan tuntua, kääntyi hallin tunnelma pian päälaelleen. Jos ei yleisön, niin ainakin seuraavan esiintyjän puolesta.

Kuin painottaakseen jäätävää railoa yhdysvaltalaisen sirkuksen ja skandinaavisen kylmäkiskoisuuden välillä In Flames soitti keikan avanneen Drainedin läpinäkyvän esiripun takaa. Tämänkään jälkeen persoonille ei jaettu sijaa, vaan vastuu viihteestä jäi musiikin ohella kunnioitettavan kokoisten leditaulujen sekä niihin ajettujen installaatioiden harteille.

Tokihan valaistusratkaisut ovat näytelleet merkittävää roolia In Flamesin keikoilla jo vuosia, mutta nyt, edellisen esiintyjän jälkeen, visuaalitulitus tuntui jopa hieman luotaantyöntävältä.

Ison maailman puitteista huolimatta miellyttävän metalli-illan päätteeksi In Flamesin keikka oli antikliimaksi, jonka syitä voisi analysoida useammankin virkkeen ajan. ”Hengetön” kuvailkoon terminä yhtyettä, jonka puolia olen itsekin pitänyt aina viime vuosiin saakka.

Esiintymisen tematiikka ja tehokeinot ovat toki ensisijaisesti makuasioita, mutta tässä hetkessä kauniin kuoren alta puuttuivat sekä persoonallisuus että hyvät biisit.

Kummallisinta koko asetelmasta teki se, että vain hetki sitten bändin Facebook-sivuilla kannustettiin äänestämään kappaleita tulevia keikkoja silmällä pitäen. Helsingin biisilista kuitenkin noudatti samaa kaavaa kuin monet aiemmat keikat: yleisölle tarjottiin uusia ja puhkisoitettuja vanhoja kappaleita.