Livearvio: Iron Maiden tarjosi Helsingissä teatraalisen ja viihdyttävän keikan veteraanien varmalla otteella

29.5.2018 12:44

Iron Maiden
Hartwall-areena, Helsinki
28.5.2018

Teksti: Vesa Siltanen, kuvat: Jana Blomqvist

Iron Maiden on jo pitkään noudattanut toimivaksi havaitsemaansa kaavaa: tuoreimman levyn materiaalista pääosin koostuvan kiertueen jälkeen seuraa ikivihreitä ja ehkä muutamia harvinaisuuksia sisältävä nostalgiarundi. Niinpä kenellekään ei tullut yllätyksenä, että The Book of Souls (2015) -kiertueen jälkeen hevisuuruus lähtee taas tien päälle vanhojen klassikkojensa turvin. Ja koska yhtyeellä ei tällä kertaa ole ponnahduslautana mitään vanhojen livetaltiointien juhlajulkaisuja, Early Daysin kaltaista historiikkijulkaisua tai kokoelmalevyä, käytetään aasinsiltana bändin musiikin ja Eddie-hahmon ympärille tehtyä Legacy Of The Beast -mobiilipeliä.

Suomessa bändi esiintyi pitkästä aikaa taas Hartwall-areenalla sisätiloissa, mikä on tervetullutta vaihtelua stadion- ja festarikeikkojen sekä Kantolan tapahtumapuiston jälkeen. Sen verran teatraalinen ja visuaalinen spektaakkeli tummine backdroppeineen, valoineen ja pyroineen tälle kiertueelle olikin valmisteltu, ettei se olisikaan missään nimessä toiminut kirkkaassa ilta-auringon kajossa.

Kun noin 10 500 ihmistä oli asettunut Hartwallin hornankattilaan, kello läheni iltayhdeksää ja UFO:n Doctor Doctor hiljeni PA-torneissa, päästiin asiaan. Winston Churchillin puheen jälkeen tärähtivät Bruce Dickinson, Steve Harris, Dave Murray, Adrian Smith, Janick Gers ja Nicko McBrain lavalle pommikone uhkaavasti pään yllä leijuen. Aloitusbiisien aloitusbiisi Aces High osoitti jo, miten hyvässä iskussa yhtye on ottaen huomioon niin bändin kuin sen soittajien iän. Varsinkin rumpali McBrain oli tällä kertaa tikissä ja Hämeenlinnan keikalla soittoa vaivannut tahmaisuus ja hitaus olivat tipotiessään.

 

Kollegojen raporttien mukaan kiertueen aloituskeikalla Tallinnassa pari päivää Helsingin-keikkaa ennen oli paljon ongelmia erityisesti laulaja Dickinsonin äänisynkan kanssa. Sama ongelma vaivasi nytkin: joko Dickinson kuuli bändin soittoa todella huonosti tai otti runsaasti taiteellisia vapauksia laulun rytmityksen kanssa, sen verran eri taimissa herra keikan 3-4 ensimmäistä biisiä lauleskeli kuin muu yhtye.

Kuten jo mainitsinkin, on tällä kiertueella satsattu entistäkin enemmän lavasteisiin ja erikoistehosteisiin kuin aiempina vuosina. Perustyökalupakkiin kuuluvien kävelevän Eddien sekä jättimäisen Eddien pään lisäksi lavalla nähtiin jo mainitun lentokoneen lisäksi jättimäinen Ikaros, valaistuja ristejä, miekkailua, vankihäkkiä ja hirttoköyttä. Dickinson oli myös käväissyt hakemassa Rammsteinin Till Lindemannilta lainaksi liekinheittimet, joilla laulaja ammuskeli ilmaan innoissaan kuin uuden vesipyssyn saanut pikkupoika. Ihan kaikki härpättimet eivät kuitenkaan tainneet toimia odotetusti, sen verran ärtyneen ja hämmentyneen oloisesti Dickinson esimerkiksi hirttoköyttä Hallowed Be Thy Name -kappaleen lopussa riuhtoi ja vilkuili lavan taakse roudarien suuntaan. No, menkööt rundin ensimmäisten keikkojen piikkiin, ehtiihän nuo töyssyt vielä tasoitella kiertueen edetessä. Ja lopulta Brucekin jätti köyden naureskellen sikseen.

Settilista läpileikkasi bändin eri aikakausia ja mukaan oli nostettu ilahduttavan paljon vähemmän soitettua materiaalia, vaikkakin mitään die hard -faneille oikeasti harvinaista tai yllättävää ei kuultukaan. Biisit olivat jaettu settiin karkeasti kolmeen osaan: sotaan liittyvät, uskontoon liittyvät ja sekalainen sakki. Alkupuoliskon sotapainotteiset kappaleet soitettiin taistelutantereella kun taas uskonasioista laulettaessa lava muuttui komeaksi katedraaliksi. Lisäksi Dickinsonin yllä nähtiin monia aiemmilta kiertueilta tuttuja asusteita, mikä toi hauskan lisän ja alleviivasi setin historiikkimaisuutta.

Blaze Bayleyn ajalta mukaan oli nostettu The Clansman ja Sign Of The Cross, joita molempia on soitettu viimeksi 2000-luvun alussa. Setin erikoisin helmi oli Flight Of Icarus, jota on soiteltu livenä viimeksi 80-luvun puolivälissä. Tuoreinta materiaalia edusti puolestaan eeppinen For The Greater Good Of God vuonna 2006 ilmestyneeltä A Matter Of Life And Death -albumilta. Harmittavasti esimerkiksi Killersiltä tai Somewhere In Timelta ei puolestaan kuultu yhtään siivua ja Seventh Son Of A Seventh Soniltakin vain kulunut keikkavakio The Evil That Men Do. Fear Of The Darkilta ja debyytiltäkin kuultiin vain ne pakolliset nimibiisit, joten paljon harvinaisuuksia jäi edelleen setin ulkopuolelle.

Mutta makuja on toki niin monta kuin on fanejakin ja Maidenin mittavasta tuotannosta onkin vaikea kasata kaikkia miellyttävä ultimaattinen setti, joka sisältää sekä ne pakolliset että harvinaiset biisit – ainakaan ilman, että keikka kestäisi lähemmäs viisi tuntia. Eikä setti nytkään toki huono ollut ja yleisö nautti täysin rinnoin. Ja mikäs siinä on nauttiessa, kun bändikin on niin hyvässä kunnossa, ettei lavalla kekkuloiminen aiheuta myötähäpeää.

Maidenin kohdalla ei tule kertaakaan mieleen, että antaisivat pedon jo nukkua ja lopettaisivat, toisin kuin monien muiden ikätovereidensa kohdalla. Toki Steve Harris ei enää kirmaa lavalla yhtä intensiivisesti kuin joskus nuorena kollina, mutta jaksaa kuitenkin vielä pomppia vaikkapa Fear Of The Darkin tahtiin kuin aina ennenkin. Murray ja Smith tepastelevat arvokkaasti ja ilmehtivät soolojen aikana täysillä eläytyen samalla kun Gers jonglööraa kitarallaan tuttuun tapaansa. Ja kuten jo todettua, McBrain oli pariin edelliseen kiertueeseen verrattuna nyt paljon tiukemmassa iskussa.

Sitten on vielä totta kai Bruce Dickinson, joka pomppii kuin aropupu, ”ratsastaa” lavasteiden päällä kuin kuningas Arthur (kookospähkinät vain puuttuivat) ja ennen kaikkea laulaa kurkkusyövänkin sairastettuaan monet nuoremmat metallikurkut suohon. Ja tämä mies täyttää elokuussa 60 vuotta. Käsittämätöntä!

Täydellinen ei Maidenkaan missään nimessä ole ja pientä haparointia synkassa, tempossa tai milloin missäkin löytyy, kun oikein katsoo ja kuuntelee. Mutta sellaista hyvän livebändin esiintyminen kuuluu ollakin, täydellistä suoritusta voi hyvin kuunnella levyltä kotonakin, kuten vanha klisee kuuluu. Juuri nyt Maiden on kuitenkin pirteämpänä kuin aikoihin ja tarjosi parhaimman keikkakokemuksen moneen vuoteen. Jos tämä jäisi Iron Maidenin viimeiseksi kiertueeksi, lopettaisi bändi ainakin komeasti ja tyylillä.

Settilista:

Aces High
Where Eagles Dare
2 Minutes to Midnight
The Clansman
The Trooper
Revelations
For the Greater Good of God
The Wicker Man
Sign of the Cross
Flight of Icarus
Fear of the Dark
The Number of the Beast
Iron Maiden

The Evil That Men Do
Hallowed Be Thy Name
Run to the Hills

 

Lisää luettavaa