Hollywood Vampires
Kaisaniemen puisto, Helsinki
10.6.2018
Teksti: Eero Tarmo, kuvat: Jana Blomqvist
Johnny Depp saapuu Suomeen. Johnny Depp soittaa kitaraa. Johnny Depp näyttää huonovointiselta. Johnny Depp lentää yksityiskoneellaan.
Valtakunnan medioissa kohkattiin Hollywood-komistuksen (ja niiden joidenkin muiden rokkareiden) Suomen-visiitistä jo kelpo tovi ennen varsinaista h-hetkeä. Mutta mitä sitten lopulta tapahtui?
Hyvä kysymys.
Kesäkuisena sunnuntaina Lost Societyn, The Local Bandin ja Michael Monroen settien ajan titaaninharmaan pilvimaton alla värjötelleen Kaisaniemen lavalle asteli täydellisen ajallaan joukko semisti väsähtäneen, joskaan ei varsinaisesti arrogantin oloisia rock-setiä joitakin sekunteja aiemmin asennetut virneentapaiset meikkivoiteisilla kasvoillaan. Sitten napattiin ote soittimista, otettiin katsaus koostumukseltaan hyvin heterogeenisen yleisön suuntaan ja alettiin hommiin.
Alice Cooperin henkilökohtaisesta panoksesta huolimatta esiintymisen alkumetrien laiskanpulskeasta jammailusta oli kuitenkin vaikea innostua.
Hetki oli hauska: etenkin Alice Cooperin naamalta oli heti alkajaisiksi luettavissa keulamiehen tunnelmien olevan pitkälti mallia ”jaaha, tällaista tänään”.
Juuri Cooper osoittautuikin livetilanteessa Deppillä kaupatun vampyyrijoukkion todelliseksi liideriksi. Kauhusankari oli myös kokoonpanostaan ainoa, joka välittömästi tilannekatsauksen suoritettuaan päätti alkaa suhtautua keikkaan lipuistaan aika paljon maksaneen yleisön ansaitsemalla pieteetillä.
Cooperin henkilökohtaisesta panoksesta huolimatta esiintymisen alkumetrien laiskanpulskeasta jammailusta oli kuitenkin vaikea innostua. Muun muassa The Doorsia (Five To One) tapailtiin pitkälti keskinäisen sunnuntaisoittelun hengessä.
Välillä yllätin itseni mietiskelemästä muun muassa sitä, mahtoiko liivi Deppin yllä olla se sama, johon mies oli sonnustautunut Rolling Stonen kuvauksia varten joskus 15 vuotta sitten.
Toisaalta on sanottava, että erittäin moni yleisössä oli heti ensitahdeista saakka ilmeisen liekeissä. Rock-spektaakkelin sijaan hallitseva atmosfääri oli siltikin enemmän mallia Korkeasaari: lajityyppinsä harvinaisten edustajien rajatussa tilassa käyskentelyä olivat saapuneet ihmettelemään vauvat ja vaarit.
Vaikka kookkaisiin aurinkolaseihin sonnustautunut Depp, tyylilleen uskollinen Cooper ja uneliaan viitteellisesti kitaraansa läpi illan sormeillut Perry saivatkin jo pelkällä esiinmarssillaan tunnelman sähköistymään, itse työsuoritteesta puhuttaessa ”sähköisyys” ei ole se kaikkein osuvin termi.
Kaikki olivat ihan mukavia ja kaikilla oli ihan mukavaa. Siinä se.
Jämptisti aikaikkunassaan pysytelleen puolitoistatuntisen aikana laukkailtiin läpi myös niin bändiin kuin yleisöönkin virtaa vääntäneet Ace of Spades sekä Cooperin omasta tuotannosta repäistyt I’m Eighteen ja School’s Out. Näiden välissä monsieur Depp otti Bowie-hommat (Heroes) haltuun sillä YouTube-videoilta tutulla tavalla: moitteitta, ilmeittä ja vielä jäljellä olevia kiirastulen minuutteja ilmeisesti mielessään summaillen.
Maailmantähtistatukseensa varmastikin tottuneesta Deppistä välittyi aika ajoin hivenen yllättävää epävarmuutta, josta osaltaan kieli myös kaiketi aidosti suunnittelematon Suomi-kortin viuhautus loppumetreillä Deppin käväistessä riuhtaisemassa Mike Monroen vielä kertaalleen stagelle (”tästä jäbästähän te ainakin tykkäsitte, eiks näin!?”). Estradilta poistuttiin nauhalta pauhanneen Sex Pistolsin tahdissa.
Allekirjoittaneella ei juuri suuntaan tai toiseen suuntautuneita odotuksia tämän omankin vanhan suosikkinäyttelijän ja musiikillisesti meritoituneiden nimimiestovereidensa isolti esihypetetyn pistäytymisen suhteen ollut. Tiedä sitten, johtuiko satunnaispilkahduksia lukuun ottamatta sakeana pysytelleestä pilvimassasta, samaan aikaan rullailleen Sideways-sunnuntain houkuttelevasta vaihtoehtoisuudesta vai mistä, mutta kyllä Hollywood-hirmujen homma kiltisti kuvailtuna väljähtyneen maun jätti. Kaikki olivat ihan mukavia ja kaikilla oli ihan mukavaa. Siinä se.
Itsen ympärille rakennetun ”megakeikan” sijaan Deppin ja kumppaneidensa konsepti saattaisi toimia parhaiten joko ihan tavallisissa festaripuitteissa (siis esimerkiksi telttalavabändinä alkuillasta) tai sitten jonkinlaisen veneitä ja metrilakua -häppeninkin yhteydessä. Soittajillekin kun tämä taitaa olla lähinnä tällaista loma-aikain harrastustoimintaa.