Livearvio: Kitara nauroi, itki, kirkui ja kuiski virtuoottisen Steve Vain käsittelyssä

Steve Vai, Kulttuuritalo (Helsinki), 7.5.2023. Teksti: Anssi Eriksson
9.5.2023 08:38

Alkuun tunnustus, tai ehkäpä pikemminkin diclaimer: olen pääsääntöisesti niin sanotun roiskivamman kitaransoiton ystävä. Siis sen muun muassa Andy McCoyn ja Keith Richardsin edustaman vanhan koulukunnan tyylisuunnan, jossa soiton puhtauden kanssa ei ole niin tarkkaa kunhan fiilistä riittää. Toki kaikista suurin suosikkini on Eddie Van Halen, nykymuotoisen teknisen shreddingin kummisetä, joka ei ollut soittajana niinkään epätarkka, mutta silloin kun mentiin niin myös annettiin mennä. Rappuset saatettiin pyöriä alas, mutta laskeutuminen tapahtui aina jaloilleen.

Steve Vaita ei kuitenkaan voi missään nimessä kuvailla vähän sinne päin roiskijaksi. Virtuoosimainen soittaja on jalostanut vanhalenmaisen tiluttelun huippuunsa ja muovannut siinä ohessa teknisestä taituroinnista käyntikorttinsa.

Tästä päästäänkiin iäisyyskysymykseen: ovatko soitossa tekniikka ja tunne toisensa poissulkevia tekijöitä?

Siinä missä tekninen suoritus on helpompi arvioida, kuinka mitataan soiton tunne tai sen sielukkuus? Monet ottavat tässä kohtaa avuksi pärstäkertoimen: mitä enemmän soittaja näyttää siltä kuin hänen sieraimiinsa leijailisi pari viikkoa patterin takana lämmenneen silakan tuoksu, sitä enemmän on tunnetta pelissä. Mutta toisaalta taas ihmisen sisimmässä voi jyllätä varsinainen tunteiden sekamelska ilmeenkään värähtämättä.

Aloitteleva kitaristi voi Metallican Onen introa haparoiden näppäillessään tuntea musiikin virtaavan lävitseen aivan yhtä voimakkaasti kuin puolen minuutin legato-juoksutukset kahden kokonaisen sävelaskeleen täydessä vireessä soivaan venytykseen päättävä konkari.

Sukelletaanpa vielä hieman syvemmälle. Aristoteleen psykologiassa lähdetään ajatuksesta, että kaikella elävällä on sielu. Kitara, vaikka onkin useimmiten orgaanisesta materiaalista veistelty, ei ole elävä organismi. Soittaja taas useimmiten on. Sitä, kuinka paljon tämä itseään ilmaistessaan onnistuu ammentamaan jostakin sielunsa syvimmistä syövereistä on mysteeri, ja ehkäpä sen pitäisi sellaisena pysyäkin. Eikö kuitenkin oleellisempaa ole se, mitä kuulija tuntee?

Enkä tietenkään voi kirjoittaa muiden puolesta, mutta Kulttuuritalossa tunsin, kuinka Steve Vai antoi osan itsestään yleisölle. Välitti jotain sisimmästään instrumenttinsa välityksellä.

Tokihan Vai läpäisee myös aiemmin mainitun naamanvääntelymittauksen, ja vähän enemmänkin: live-esityksissään miehen suu muodostaa jatkuvasti vokaaleita wah wah -pedaalin filtteröidessä singaalia. Välillä hän sulkee soittimen syleilyynsä, välillä taas roikottaa sitä pelkän kammen varassa. Vartalo nousee ja laskee nuottien mukana kuin jonkinlaisen musiikillisen ylemmän entiteetin ohjaama marionetti.

Kiertueen viimeisenä etappina toimineen Helsingin-keikan settilista keskittyi uuden Inviolate-albumin materiaaliin, mutta tarjolla oli biisejä koko Vain pitkän soolouran varrelta. Tyylit ja tunnelmat vaihtuivat kappaleesta toiseen: oli funkkia, rokkia, heviä, bluesia ja jazzia, välillä keitokseen heiteltiin vähän kantri-lickejäkin sekaan. Yankee Rosen alusta tuttua kitaran jutustelua ja naureskelua. Toisinaan soitin suorastaan itki. Toisella hetkellä se kirkui tuskasta, hetken päästä silkasta riemusta. Se kuiski ja vaikeroi.

Tarpeeksi tunnetta? Ehdottomasti!

Avalanchan reippailusta siirryttiin pian Tender Surrenderin tunnelmointiin ja Bad Horsien matalaviritteisestä junttauksesta suoraa päätä I’m Becomingin herkistelyyn. Keikan loppupuolella lavalle kiikutettiin Hydra, monsterimainen kolmekaulainen kitara, jolla Vai esitti yhden uutukaisensa väkevimmistä raidoista, Teeth of the Hydran.

Setin toiseksi viimeisenä soinutta For the Love of Godia varten apuun hälytettiin yhtyeen ääni-/valo-/videomies, joka oli kuulemma osoittautunut varsin eteväksi oopperalaulajaksi — ja oikein mallikkaastihan laulu kulkikin kappaleen alkupuoliskon ajan.

Hyväntuulinen Vai kiitteli vuolaasti yleisöä useampaan otteeseen ja esitteli ensimmäisen pidemmän paussin aikana kerralla koko kiertuehenkilökuntansa. Myös erittäin tiukasti yhteen soittaneen taustayhtyeen jäsenet saivat kukin oman vuoronsa valokeilassa.

Kitaristi Dante Frisiello soitti tyylikkään ja dynaamisen soolon. 25 vuotta Vain matkassa reissannut basisti Philip Bynoe läpsytteli taidokkaasti erittäin jykevästi soinutta bassoaan, ja rumpali Jeremy Colson otti yleisön esimerkillisesti mukaan omassa esityksessään. Jokaisen soolo-osuus myös pysyi ilahduttavan kompaktina.

Lavalla olevasta puhtaasta taituruuden määrästä huolimatta touhu ei missään vaiheessa päässyt livahtamaan turhan musiikillisen masturbaation puolelle. Incantationin lopuksi jopa teknikot pääsivät tositoimiin, kun lavalla vingutettiin harmonioita jopa viiden kitaran voimin.

Valojen räpsähdettyä päälle yksi aikansa etevimmistä instrumenttinsa taitajista oli osoittanut olevansa edelleen verevässä iskussa. “Nähdään ensi kerralla”, Vai huikkasi juuri ennen lavalta poistumistaan. Tämän illan perusteella paikalle kannattaa kyllä hakeutua, olipa sitten teknisen taituruuden ihailija tai ihan vain fiilistelijä.

Lisää luettavaa