Taas kerran löydän itseni sättimässä itseäni: Mitäköhän ne tekosyyt ovat sille, etten ole koskaan nähnyt Mariskan omaa keikkaa? Festareilla olen ehkä joskus Mariskaa seurannut, mutta Tavara-asema oli ”eka kertani” hänen omalla keikallaan. Syy tosin oli paras mahdollinen: Mariskan uusi 10-albumi on hänen uransa parhaita kokonaisuuksia.
Löytäessäni itseni Tavara-asemalta hieman ennen Mariskan keikan alkua, huomaan tekeväni samaa kuin teen aina keikoilla, eli pälyilemässä ympärilleni. Mariskan yleisö koostuu kaikenlaisista ihmisistä. Ikäjakauma on laaja, eikä minkäänlaista kategorisointia voi tehdä. Tästä voi tehdä nopean johtopäätelmän, että Mariska on musiikillaan ja persoonallaan tehnyt vaikutuksen kaikenlaiseen väkeen, joka vieläpä haluaa nähdä hänen esiintyvän. Tavara-asemalla on paljon väkeä, ja ilta tulee osoittamaan, että valtaosa heistä osaavat keikan jokaisen kappaleen sanat ulkoa.
Bändin ja Mariskan astellessa lavalle tulee nopeasti selväksi, että tällä keikalla luotetaan ehtaan bändisoittoon, eikä mitään yli- tai alimääräisiä kikkailuja tarvita. Musiikki puhunee puolestaan? Ja näin se tekee. Pitkin keikkaa kuultiin 10-albumin kappaleista puolet, rap-ajan Mariskaa, muita Mariskan parhaita ja covereitakin, joiden joukossa oli esimerkiksi aina yhtä liikuttava Mariskan sanoittama Mestaripiirros kuin riemukas Stig-laina ”Mariskalaatio”. Kappalekatras oli todella kirjava, mutta tässä mitataan Mariskan ja bändinsä draamantaju. Genret vilisivät korvissa rapista iskelmään ja popista rockiin, mutta keikasta muodostui kuin elokuva tunteikkaine nousuineen ja laskuineen.
Niin, ja mikä bändi Mariskalla onkaan! Tuntui kuin koko keikka olisi ollut yhtä suurta kokonaisuutta, koska kappaleiden välissä bändi punoi kaikki laulut yhteen jammailuilla, jotka lähtivät parhaimmillaan lähes psykedeeliseen fiilistelyyn ja minimalistisimmillaankin bändi loi suvannoissakin vahvoja tunnelmia. Tällainen bändisoitto tuntuu välillä olevan hieman kadoksissa pop-keikoilla, joilla kaiken keskiössä on kuitenkin laulaja ja lyriikat, bändin jäädessä jollain tavalla ammattimaiseksi taustavoimaksi. Nyt Mariskan keikalla bändin groovesta nautti täsmälleen yhtä paljon kuin keikan keskustähden esiintymisestä, ja lavalla nähdystä ja kuullusta joukosta muodostui suoranainen tähtikuvio.
Parhauden määrä on siis bändinkin ansiosta mittava, mutta tästä päästäänkin siihen, ettei bändiä välttämättä edes tarvittaisi. Mariska itse kun valloittaisi voimallaan jo yksinäänkin kokonaisen keikkapaikan. Karisma on sellainen asia, jota on monenlaista, ja sitä joko on tai ei ole. Mariskalla on. Luulenpa että Mariskan karisma on jopa muuttunut vuosien varrella, hänen uransa erilaisten aikakausien välillä. Nyt hänen läsnäolonsa ja laulutulkintojensa venyminen hauraimmasta herkkyydestä voimakkaimpaan revittelyyn oli jotain sellaista, että se latasi jopa vielä levyversioitakin enemmän energiaa erilaisiin kappaleisiin. Tekisi mieli lanseerata kokonaan uusi termi, eli Mariskarisma.
Kameleonttimainen bändi ja vähintään yhtä muuntautuva Mariska osoittivat tällä keikalla myös sen, miksi Mariska on pysynyt parrasvaloissa jo monta kymmentä vuotta. Tällä soitolla ja näillä laulutulkinnoilla passaa hyvin ottaa haltuun kaikki rapin flow’sta iskelmän tarttuvuuteen ja kaikkea tältä väliltä, kun mikään ei tunnu tekemällä tehdyltä tai varsinkaan teennäiseltä. Tämän näki myös yleisössä läpi keikan, kun Mariskan herkimmät kappaleet saivat pariskunnat tanssimaan hitaita silmät kiillellen ja menevimpien raitojen aikana yleisö muuntautui vuoroin lavatansseiksi ja vuoroin bileiden tanssilattiaksi. Mitä tahansa Mariska esittikään, se liikautti koko yleisöä.
Ainoa kysymys, joka jäi mieleen pyörimään keikan jälkeen, oli tietenkin se, että miksi tätä hurmosta kesti vain noin 75 minuutin verran? Yleisö olisi syönyt Mariskan ja bändin kädestä vaikka puolitoista, kaksikin tuntia. Joskus on hyvä jättää kansa vähän nälkäiseksi ja haluamaan lisää, mutta nyt olisi ollut varaa ruokkia tällä herkulla enemmänkin.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Kimmo Nurminen
