Iron Maiden -solisti Bruce Dickinson vieraili 21. huhtikuuta Hollywoodissa Musicians Instituten MI Conversation Series -keskustelutilaisuudessa jutustelemassa elämästään ja urastaan.
Juttutuokion aikana heviveteraanilta kysyttiin, minkä neuvon hän antaisi nuorille artistinaluille.
”Yksi tärkeimmistä asioista on uskoa itseensä”, Dickinson sanoo. ”Sitä ei voi opettaa. Se on luonteenpiirre. Se on todella tärkeää. Olen soittanut monien hämmästyttävien muusikoiden kanssa, jotka on tuomittu soittamaan makkareissaan, sillä heillä ei ole ollut uskoa itseensä. He eivät lähteneet ulos ja laittaneet itseään likoon, jotta ihmiset voisivat huomata heidät. Se on vähän kuin olisit maailman paras kitaristi, mutta istut vain teltassa keskellä Saharaa. Ei niin voi millään lyödä läpi. Universumi ei ole reilu, sillä se jakelee osumia oikealta ja vasemmalta, ja kanssamuusikotkin yrittävät painaa sinua alas, koska kaikki yrittävät ohitsesi huipulle. Kannattaa yrittää olla maalaamatta itseään kulmaan tietyntyyppisellä musiikilla, vaikka sattuisitkin rakastamaan juuri sitä.”
”Se on vähän ironista. Vaikka tarvitsetkin raudanlujaa itseluottamusta, jos esitys pyörii vain ympärilläsi, ihmiset lähtevät pois koska kukaan ei ole niin kiinnostava”, Dickinson jatkaa. ”Ei kukaan. Itseluottamusta tarvitaan hyödyntämään niitä lahjoja joilla voit kertoa tarinaa, sanoa jotain, ilmaista jotakin sisälläsi olevaa aitoa tunnetta, jotta se voisi resonoi ihmisissä.”
”Livenä esiintyminen on vähän kuin pelaisi tennistä tunteilla. Syötät ja he palauttavat pallon. Pallottelu jatkuu ja pata lämpenee. Sen takia konsertit aina paranevat loppua kohti.”
Monissa projekteissa Dickinson kertoo inspiroituvansa aina uusista projekteista.
”Viimeksi tekemäni juttu saa minut jatkamaan, ei mikään 40 vuoden takainen”, Dickinson sanoo. ”Onhan se hienoa, mutta tein sen jo silloin. En kuuntele juuri vanhoja tekemisiäni, mutta kun teen niin, toivon yllättyväni positiivisesti. Toisinaan olen vähän järkyttynyt, tyyliin ’voi luoja. En voi uskoa että tein noin. Mitä me oikein ajattelimme?’ Tai sitten on joku tekninen juttu, kuten vaikka laulu on mennyt vähän nuotin vierestä. ’Miten jätimme tuon noin?’
”Sitä tulee hyperkriittiseksi. Yritän välttää sitä, sillä sitä haluaa ihmisiltä välittömän reaktion musiikkiin, ja jos sitä yrittää liikaa purkaa osiin, tulee tuhonneeksi koko hetken. On hetkiä, jolloin tekninen osaaminen lyö kättä emotionaalisen vaikutuksen kanssa. Se on silloin täyden kympin suoritus.”
”Toisinaan sitten taas ei — joskus tunnepuoli on yhdeksän ja puoli, mutta teknisesti vain vitonen. Mutta mikä on sitten tärkeämpää? Yleisön kannalta väittäisin, että tunnepuolen on oltava kunnossa, paitsi tietysti Youtube-nörteille, jotka mumisevat tyyliin ’en pidä hänestä, koska hän ei yltänyt d:hen…’ Haistakaa nyt pitkä paska.”
Lue myös: ”Ensimmäinen levymme? Täyttä paskaa” – Bruce Dickinson suhteellisen rehellisenä