1980–90-lukujen nuoret ovat saaneet viime vuosina kylpeä nostalgiassa, kun näiltä vuosikymmeniltä tutut kokoonpanot ovat yksi kerrallaan koonneet rivinsä ja rientäneet esiintymislavoille. Tänä kesänä koitti sitten 2000-luvun alussa varttuneiden hetki, kun PMMP palasi rytinällä kuvioihin. Ensin yhtye otti haltuun festarikentän, sitten Olympiastadionin ja heti viikon alkajaisiksi tiedotettiin, että loppuvuodesta tehdään vielä jäähallikiertue muutamien klubikeikkojen kera.
Loppuvuoden konsertteja markkinoidaan yhtyeen viimeisinä keikkoina, mutta uskoo ken tahtoo. Kun kysyntää kerran on, lienee vain ajan kysymys, milloin bändi kootaan jälleen yhteen tuttuja ikivihreitä takomaan. Ehtihän Paula Vesalakin ilmoittaa Soundin haastattelussa vuonna 2020, ettei hän ”halua enää koskaan laulaa jotain Rusketusraitoja”, mutta niin vain tämä vuoden 2003 hitti on kajahdellut ilmoille pitkin kesää.
PMMP:n paluun yhteydessä oli kiinnostavaa nähdä, millaisella asenteella Paula Vesala ja Mira Luoti tarttuisivat vanhaan tuotantoonsa. PMMP oli aikoinaan vimmainen, räväkkä, korostetusti omaa tietään kulkeva yhtye – kuin poprock-bändien vastine keskisormi pystyssä ja hakaneula nenässä yläluokkaisiin sukujuhliin marssivalle teini-ikäiselle.
Sen toimintaa leimasi halu tehdä aina jotain muuta kuin mitä siltä odotettiin. Kun esimerkiksi levy-yhtiö toivoi bändiltä entistä enemmän punk-asennetta, Vesala ja Luoti levyttivät sen sijaan lastenmusiikkilevyn (Puuhevonen, 2007). Yhtye saattoi aloittaa albuminsa raastavalla laululla lapsenmurhasta (Kovemmat kädet), ja seuraavassa kappaleessa matkattiinkin höyhenenkeveissä tunnelmissa keikkabussin kyydissä (Matkalaulu).
Vesala ja Luoti olivat PMMP:n aktiivivuosina parikymppisiä naisia. Haastattelujen perusteella yhtye lopetti aikanaan osaksi sen vuoksi, etteivät laulajat enää varttuneemmalla iällä löytäneet itsestään samanlaista nuoruuden raivoa kuin aikaisemmin. Mitä he tekisivät nyt nelikymppisinä? Yrittäisivätkö he palata 20 vuoden takaiseen meininkiin, vai esitettäisiinkö vanhat hitit nyt jotenkin uudella kierteellä karttuneen elämänkokemuksen myötä?
Olympiastadionilla kävi nopeasti selväksi, että Vesala ja Luoti luottivat ensin mainittuun vaihtoehtoon. Kaksikko riekkui, riehui ja temmelsi lavalla aivan kuten silloin joskus – itse asiassa kun iltaa vertaa PMMP:n jäähyväiskeikkoihin vuonna 2013, lavalla oli nyt vauhdikkaampi laulajaduo kuin tuolloin.
Ratkaisu tuntuu hieman hukatulta mahdollisuudelta: menneisyyteen kun ei voi palata. Niinpä siinä missä 2000-luvun alussa PMMP:n keikoilla esiintyivät nuoruuden raivolla revitelleet Paula ja Mira, nyt lavalla oli kaksikko, joka halusi vimmatusti olla kuin ne entisaikojen versiot itsestään.
Ainakaan stadionkeikkaa ei voi moittia tylsäksi. Virtaahan PMMP-keulakuvissa riittää kuin pienessä pitäjässä.
Mitä musiikkiin tulee, paluukonsertti auttoi hahmottamaan, millaisen jäljen PMMP on jättänyt suomalaiseen populaarimusiikkiin. Harvalla yhtyeellä on aktiiviuransa jälkeen kasassa näin kunnioitettavaa hittikimaraa. Jori Sjöroosin kynästä on syntynyt vaikuttava valikoima erittäin vahvoja sävellyksiä, jotka Vesalan ja Luodin sanoitukset nostavat uudelle tasolle.
Kovemmat kädet, Matkalaulu, Oo siellä jossain mun, San Francisco, Päiväkoti ja Joutsenet ovat kaikki kappaleita, jollaisista moni muu artisti pystyy vain haaveilemaan. Aina yhtä vaikuttava Joku raja puolestaan yhdistää mukaansatempaavan sävellyksen ja sysimustan, parisuhdeväkivaltaa käsittelevän sanoituksen niin taidokkaasti, että Gösta Sundqvistkin olisi vaikuttunut.
Se harmittaa, ettei Olympiastadionin äänentoisto tehnyt kappaleille oikeutta. Kaupungin keskellä sijaitsevan stadionin desibelirajat ovat tiukat, joten äänenvoimakkuuden luulisi pysyvän suurin piirtein samalla tasolla kaikilla keikoilla, mutta tästä huolimatta PMMP tuntui soittavan kovempaa kuin esimerkiksi aikaisemmin kesällä samassa osoitteessa esiintyneet Metallica ja Bruce Springsteen. Musiikki puuroutui ja säröytyi ajoittain sotkuiseksi massaksi, joka enemmän ärsytti kuin villitsi elämään hetkessä mukana.
PMMP:n spektaakkeli oli värikäs ja näyttävä show (vaikkakaan takakatsomo ei jälkipuheiden perusteella päässyt tästä näyttävyydestä juuri osalliseksi pienten screenien vuoksi), joka auttoi hahmottamaan, minkä mittaluokan yhtye PMMP on kotimaisen rockin suuressa jatkumossa. Keikan jälkeen bändin on kuitenkin valmiimpi jättämään menneisyyteen 2000-luvun alkukymmenyksen soundtrackiksi.
Konsertin jälkeen odottaa suuremmalla mielenkiinnolla sitä, mitä Paula Vesala, Mira Luoti, Juho Kuosmanen, Heikki Kytölä ja Mikko Virta tekevät kukin tahollaan seuraavaksi. Jokaisella heistä on vielä paljon uutta annettavaa vanhojen lämmittelyn sijaan.
Soundin työryhmä: Saku Schildt, Jenni Rajala
