PMMP:n lopettamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Olisiko asioita voinut jälkikäteen ajatellen tehdä niin, ettei se olisi loppunut?
– Ei. Se on ihan varmaa.
Millaisena yhtyeen kymmenvuotinen taival nyt näyttäytyy sinulle?
– Osa siitä meni ohi melkoisessa putkessa, levyt tuli etenkin aluksi helvetillisellä tahdilla. Kyllähän se synnytti sellaisen illuusion, että kaikki on mahdollista, koska kaikki mitä teki meni maaliin. Mehän tehtiin jopa lastenlevy, mikä meni sikahyvin. Meidän albumit syntyi sellaisessa vapauden ilmapiirissä.
Soundi järjesti viime syksynä äänestyksen 2000-luvun parhaista levyistä, minkä Kovemmat kädet voitti, ja PMMP oli muutenkin ylivoimainen. Tuntuu, että yhtyeen arvostus vain kasvaa.
– Varmaan se oli poliittisesti tärkeää, että me oltiin sillä tavalla anarkistisia naishahmoja, ja ne biisit myös käsitteli paljon eri aiheita. Mutta en itse näe, että sillä on enää muuta kuin nostalgia-arvoa.
– Kun mä tein Vain elämäässä sen version missä Mira oli mukana (Elastisen Ystävä), niin ei se meidän kombo enää tuntunut kiinnostavan jengiä. Ja tein siitä tuottaja Joonas Angrian kanssa vielä tosi PMMP-henkisen.
– Mä aistin mielestäni tosi hyvin tuota kenttää koska teen keikkaa koko ajan ja näen mun yleisöä. Ja sen palautteen perusteella ajattelen, että se oli silloin, eikä kukaan haaveile siitä comebackistä.
Koet siis, ettei yleisö odota PMMP:n paluuta?
– Ei kukaan odota sitä, eikä kukaan halua sellaista. Ei se tule takaisin. Siihen aikaan kuului sellainen raivo ja erilainen, naiivi tuska.
– En mä pystyisi enää menemään itsekään laulamaan useimpia niitä kappaleita, ja olisi ihan hirveää juoksennella lavalla rääkymässä. En enää ikinä elämässäni halua laulaa jotain Rusketusraitoja. Paitsi läpällä karaokessa!
Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 3/20.