Livearvio: Rainbow-keikan jälkeen ymmärtää paremmin, miksi Deep Purple ei lämpene reunionille Ritchie Blackmoren kanssa

Joel Korpela

Rainbow
Hartwall-areena, Helsinki
13.4.2018

Teksti: Saku Schildt, kuva: Joel Korpela

”Ei vuodet kulu, ne kuluttaa”, kuuluu vanha Pauli Hanhiniemen laulama viisaus. Tämä Kolmannen naisen tekstinpätkä saattoi käydä useammankin katsojan mielessä, kun yleisö seurasi Ritchie Blackmoren soitantaa Hartwall-areenalla.

73-vuotissyntymäpäiviään perjantaina viettänyt Blackmore on monen sukupolven kitarajumala, jonka vaikutus kuuluu oikestaan kaikessa raskaassa rockissa, mitä maan päällä esitetään. Hartwall-areena täyttyikin sujuvasti kitaristin opetuslapsista, jotka ovat varttuneet Deep Purplen ja Rainbow’n levyjä kuunnellen.

Saattaapa olla, että moni Blackmoren innoittamana Stratocasteriin tarttunut katsoja olisi pystynyt esittämään vanhat hitit tarkemmin kuin tähti itse.

Ritchie Blackmore on nykyään hauras vanhus, jonka soitto kuulostaa hapuilevalta ja epävarmalta.

Ritchie Blackmore on nykyään hauras vanhus, jonka soitto kuulostaa hapuilevalta ja epävarmalta.

Blackmoren kasaama uusi Rainbow-kokoonpano esitti Helsingissä pitkän rivin klassikoita: Stargazer, I Surrender, Burn, Since You Been Gone, Child in Time ja Long Live Rock’n’Roll ovat biisejä, joista on muodostunut osa rockmusiikin dna:ta.

Kosketinsoittaja Jens Johanssonin, laulaja Ronnie Romeron, basisti Bob Nouveaun, rumpali David Keithin ja kahden taustalaulajan muodostama yhtye hoiti osuutensa hyvin – etenkin Romeron laulu oli komeaa kuultavaa. Chileläisen kultakurkun ääni sopii hyvin sekä Ronnie James Dion että Ian Gillanin osuuksiin. Myös Johansson oli oiva valinta Jon Lordin saappaisiin.

Yhtyeeltä vaadittiin ammattitaitoa siksikin, että soittajien piti seurata tarkasti, pysyykö Blackmore muiden mukana. Välillä tuntui kuin kitaristi ei olisi aivan muistanut, miten hänen omat kappaleensa menevät.

Joitain osuuksia Blackmore jätti yksinkertaisesti soittamatta, ja esimerkiksi Burnin rouheassa kitarariffissä rytmi sekosi pahemman kerran.

Ajoittain Blackmore terästäytyi, ja bändi hitsautui tiukaksi yksiköksi. Hitaammat Deep Purple -hitit Mistreated ja Child in Time nousivat konsertin kohokohdiksi – erityisesti viimeksi mainittu klassikko kasvoi uljaaksi, kylmiä väreitä nostattavaksi anthemiksi.

Myös akustisesti esitetty Soldier of Fortune teki vaikutuksen. Blackmore on suosinut viime vuosikymmenet lähinnä akustista kitaraa, ja hänen soittonsa kulkikin tässä ohjelmanumerossa muita kappaleita notkeammin.

Sen sijaan I Surrenderin ja Since You Been Gonen kaltainen menevämpi kappalemateriaali oli pahimmillaan piinaavaa kuunneltavaa. Blackmoren kitara oli miksattu päällimmäiseksi instrumentiksi, joten jokainen haparointi erottui tylysti.

Kenties maestro itsekin havaitsi, ettei soitto toiminut, sillä Blackmore vaikutti enimmän osan keikkaa pahantuuliselta. Bob Nouveau yritti viritellä bändijohtajalleen jonkinlaista syntymäpäiväyllätystä, mutta kitaristi poistui lavalta ja jätti basistin vitsailemaan keskenään.

Keikan lopussa yleisö häkeltyi, kun orkesteri ei saapunutkaan esittämään encoreita. Toisin oli asian laita edellisillä keikoilla Pietarissa ja Moskovassa, joissa yhtye soitti lopuksi vielä muun muassa Black Nightin ja Smoke on the Waterin.

Helsingin-keikan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Deep Purple ei lämpene Blackmoren ehdotukselle vanhan miehistön reunionista. Purple toimii Steve Morsen voimin varmasti paremmin kuin vanhan johtajansa kera.

Sikäli ilta lämmitti sydäntä, että upeaa musiikkiahan se oli pullollaan. Monelle katsojalle oli varmasti tärkeää saada kuulla klassikot vielä kerran Blackmoren esittämänä, ja kun jotkut ohjelmanumerot vielä kasvoivat komeiksi tulkinnoiksi, niin mikäs sen parempaa.

Mutta jos Blackmore sattuisi vielä jatkamaan Rainbow’n parissa ja toisi ryhmänsä uudelleen Suomeen, voisi Hartwall-areenalla olla huomattavasti tämänkertaista väljempää.