Kun Iron Maidenistä 1990-luvun alussa omille teilleen lähtenyt laulaja-säveltäjä-sanoittaja-lentäjä-kirjailija-yleisnero Bruce Dickinson sai soolouransa kunnolla nousuun vuoden 1997 Accident of Birth– ja sitä seuraavana vuonna ilmestyneen The Chemical Wedding -albumien tiimoilta, tämä palasikin hevijättiläisen keulille 1999 ja sooloilut saivat jäädä taka-alalle. Vuonna 2005 ilmestyneen Tyranny of Souls -levyn jälkeen uutta soololevyä saatiin odottaa aina viime maaliskuuhun saakka ja soolokeikalla Dickinson on nähty näillä leveyksillä viimeksi Tuska-festareilla 2002. Dickinsonin soolokeikkaa Helsingin Kulttuuritalolla olikin odotettu monissa talouksissa kuin kuuta nousevaa ja konsertti myikin nopeasti loppuun.
Siinä missä Iron Maidenin yleisön ikähaitari ulottuu vauvasta vaariin, ei Dickinsonin keikalla hirveästi nuoriso-osastoa näkynyt. Kultsalle vaeltanut kansa koostui pääasiassa varttuneemmasta, Dickinsonin soolotuotantoon todella paneutuneesta väestä, joka otti laulajan soolobändeineen vastaan suurella lämmöllä. Tämä näkyi täyteen ammutun permannon eläytymisenä ja käsinkosketeltavana hurmoksena.
Vaan ennen kuin mennään tarkemmin itse Dickinsonin esitykseen, muutama sananen lämmittelijästä. Oulusta lähtöisin oleva, kasarirokkia modernilla otteella soittava Temple Balls otti yleisön haltuun niin hyvin kuin epäkiitollisessa lämppäripestissä vaan voi tarjoillen lyhyen ja ytimekkään setin tarttuvaa ja nostattavaa rokkiaan. Laulaja Arde Teronen, joka muuten livenä kuulosti paikoin Extremen Gary Cheronelta, otti hyvin kontaktia jo Temple Ballsin aikaan täydelle permannolle mukavia jutustellen ja yleisöltä reaktioita hakien ilman että touhu tuntui vaivaannuttavalta tai kornilta. Muu bändi soitti myös hyvin – jopa liiankin hyvin, sillä varsinkin kitaraosaston soitto tuntui jopa turhankin kliiniseltä, kuin taustanauhalta soivalta. Kokonaisuutena bändin veto oli kuitenkin varsin mainio ja bändi löysi varmasti uusia ystäviä Dickinsonia odottaneen väen keskuudesta.
Temple Balls. Kuva: Jaakko Silvast
H-hetken lähestyessä tunnelma sähköistyy silminnähden yleisön yhtyessä raikuviin ”Olé, Bruce!” -huutoihin, jotka taatusti kantoivat takahuoneeseen asti. Viimein valot sammuvat, intronauha kajahtaa kaiuttimista ja tummiin pukeutunut bändi nousee lavalle. Lopulta Accident of Birthin alkuriffi lähtee rullaamaan ja lavalle astelee myös maestro itse pipo päässä ja vaalea farkkuliivi liuhuen.
Dickinson joutui pari viikkoa sitten ikävän pöpön kouriin, minkä johdosta jouduttiin jopa perumaan keikkoja. Mutta kun Dickinson nyt avaa Kulttuuritalolla suunsa, on miehen ääni kirkas ja väkevä ja laulu kuulostaa vaivattomalta. Kappaleiden väleissä ja pitempien instrumentaaliosioiden aikana Dickinson kävelee taaemmas kosketinsoittajan raiserin taa niistämään ja köhimään, mutta äänessä hiljattaisesta sairastumisesta ei ole pienintäkään merkkiä.
Keikka etenee ja biisi biisiltä hymy kasvoilla vaan levenee. Jopa uuden The Mandrake Project -levyn kappaleet toimivat vanhemman tuotannon seassa hyvin ja yleisö laulaa mukana. Pieni notkahdus tapahtuu, kun bändi yllättää kaivamalla mielipiteitä jakavalta Skunkworks-levyltä (1996) Faith-kappaleen, joka tuntuu menevän suurella osalla yleisöstä ohisektorille. Ei biisissä sinänsä mitään vikaa, mutta olisi Skunkworksiltä parempiakin vaihtoehtoja löytynyt.
Vaan kun heti perään lyödään eeppisen komea Jerusalem, nousee meininki taas katonrajan tuntumaan. Siellä se sitten pysyykin biisi toisensa jälkeen, kunnes Dickinson tarvitsee pienen hengähdystauon ja tulee… rumpusoolo. Eääääh… Eikö rumpusoolot voitaisi jo kieltää lailla, nyt kun Neil Peartiakaan ei enää ole? No, onneksi Dave Morenon soolo on varsin lyhyt ja toimii lähinnä siirtymänä The Edgar Winter Group -laina Frankensteiniin. Joka sekin oli sinänsä ihan hauska ohjelmanumero etenkin Dickinsonin Theremin-soolon (!) vuoksi, mutta senkin sijaan olisi mieluusti kuullut Brucen omaa soolotuotantoa biisin tai pari enemmän.
Jamihetken jälkeen palataan taas ruotuun ja varsinaisen setin päättäviin The Alchemistiin sekä ensimmäistä kertaa tällä kiertueella soitettavaan Darkside of Aquariukseen. Lyhyt visiitti takavasemmalle ja lopulta Navigate the Seas of the Sunin, Book of Thelin ja The Towerin myötä ilta saa arvoisensa päätöksen ja Kulttuuritalolta purkautuu Helsingin yöhön erittäin tyytyväinen massa, jota Dickinson on juuri pitänyt kaksi tuntia suvereenisti kämmenellään.
Jos ei tullut jo selväksi, oli maestro Dickinson uskomattoman kovassa iskussa ja tämän nykyinen sessiomuusikoista koottu taustabändi tekee kunniaa koko soolokatalogille. Erityiskiitoksen ansaitsevat kiipparisti Mistheria, joka otti upeasti yleisöön kontaktia hyppelehtien keytar kainalossaan pitkin lavaa, sekä basisti Tanya O’Callaghan, joka liikkui ja elehti hillitymmin, mutta uhkui karismaa salin peräseinälle asti. Ja lähtipä tältä komeat taustalaulutkin Navigate the Seas of the Sunin aikana.
Vaikka Dickinson loppuspiikissään sanoikin tarvitsevansa seuraavalla visiitillään isomman venuen, oli Kulttuuritalo oikeastaan juuri sopivan kokoinen keikkapaikka. Tunnelma oli intiimi ja tiivis varsinkin permannolla, mutta bändin energia ja meininki välittyi myös istumakatsomoon. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen käynyt keikalla, jossa koko permanto eläytyy ja on mukana näin vahvasti. Monien hartaasti odottama keikka lunasti siis kaikki odotukset.
Teksti Vesa Siltanen, kuvat Jaakko Silvast
Yleisö eli vahvasti mukana koko keikan. Kuva: Jaakko Silvast.
