Onko tämä enne tulevasta trendistä? Äskettäin hehkutin kitaristi Jussi Reijosen Tampere-talon-keikkaa, jossa oli vahvasti lähi-itäinen sävy. Nyt oli vuorossa pianisti Kari Ikosen (Karikko, Gnomus, Quartet Coyote, Markus Holkko, Bob Moses, jne) arabisävyisen Quartet Al-Cantara Tampereen G Livelabissa. Hieno veto sekin.
Arabialaisessa musiikissa ei normaalisti pianoa kuulla, musiikin mikrotonaalisesta luonteesta johtuen. Ikonen ei kuitenkaan moista pääsykieltoa hyväksy, vaan on itse kehittänyt maqianoksi nimeämänsä systeemin. Sillä hän muuttaa pianonsa mikrotonaaliseksi instrumentiksi asettamalla sen kieliin vähän tulitikkuaskia isompia, klipsulla varustettuja mötiköitä, jotka nostavat pianon kielien korkeutta. Ne voi siis asettaa juuri siihen kohtaan kieltä, mitä kulloinenkin kappale vaatii.
Hämmästelin systeemin ainutlaatuisuutta ja sen kaupallistakin, maailmanlaajuista potentiaalia. Kari kertoi myyneensä maqianoja jo muutamia maailmalle, mutta Suomeen vain yhden. Mielestäni asiasta kannattaisi pitää vähän melua, niin poikkeuksellinen ja helppokäyttöinen se on. Livelabissa systeemin hedelmistä päästiin nauttimaan käytännössä ja maukkaitahan ne olivat.
Al-Cantara on todella tasokas kansainvälinen bändi, jossa Ikosen ja rumpali Markku Ounaskarin rinnalla kuullaan ruotsalaista kontrabasisti Anders Jorminia sekä algerialaisviulisti Keir-Eddine M’Kachichea. Viimemainittujen unisonokuviot (jousilla) nousivat yhdeksi antoisan illan kohokohdaksi: yhteissointi oli mykistävän jylhä ja syvä.
Tosin M’Kachiche seisautti veriä yksinäänkin. Mies soitti siis ihan tavallista länsimaista viulua, joskin pystyasennossa. Viulu soi mikrotonaalisesti, suomeksi sanottuna mystisen utuisesti ja tummasti. Puhumattakaan soiton otteesta ja mittaamattoman sävymäärän sisältäneistä soundeista. Tunnelataus oli yhtä tanakka kuin käsittely hienostunutta.
Ikonen kertoi Al-Cantaran tarkoittavan siltaa. Yhdessä päässä oli arabi- ja berberimusiikki, toisessa pohjoismainen jazz, ja niiden väliin herrat asemoituivat haluamiinsa kohtiin. Synteesi jäi vielä melko vähäiseksi kun biisit, paria poikkeusta lukuun ottamatta, jakautuivat aika selvästi joko arabi- tai pohjoismaiselle osastolle.
Molemmat toimivat hienosti, mutta pakko on myöntää, että itäpää kolisi itselleni reippaasti enemmän. Kuulin siinä selvän jatkumon bluesiin ja ylipäätään koin sen puolen tunteikkaammaksi kuin pohjoismaisen selkeän kirkkauden, jolloin pianossa ei niitä klipsejä ollut ja M’Kachiche soitti viuluaan länsimaisemmin. Vaikuttavia sooloja kyllä kuultiin joka mieheltä.
Erityispisteet annan Ounaskarille, joka osasi hypätä näillä leveysasteilla harvinaiseen viritykseen aivan virheettömällä maulla ja tyylitajulla. Tatsi oli höyhenen kevyt ja hienovarainen, mutta lietsoi tarvittaessa hyvinkin intensiivistä svengiä.
Koko ajan valtavan herkästi soittanut liideri aloitti yhden kappaleen lyömällä flyygelin sisärakenteista ja sen kieliä sormin pikkaamalla grooven, joka osui kiihottavasti Slim Harpon Afrikkaan yhdistävän janan keskipaikkeille. Real funky deal!
Kari kertoi porukan tulleen ensimmäiselle keikalleen suoraan studiosta, missä oli äänitetty Al-Cantaran tuleva debyyttialbumi.
Tällä erää Ikonen pysytteli ”vain” pianossa, mutta syntetisaattorin, etenkin moogin, soittajana hän kuuluu samaan mestarisarjaan kuin Esa Kotilainen. Maltan tuskin odottaa, millaista jälkeä mies saa moogilla aikaan laulaja-perkussionisti Ismaila Sanen Saïsbassa, johon hän nykyään myös kuuluu.
Teksti: Jussi Niemi