Livearvio: Slipknotista on kasvanut jättiläinen, jonka perusvarmatkin keikat ovat vakuuttavaa nähtävää

Sami Lommi

Slipknot
Hartwall-areena, Helsinki
24.2.2020

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Sami Lommi

Slipknotin Euroopan-kiertueen päätöskeikka ei sujunut kaikkein helpoimmissa merkeissä. Yhtye aloitti esityksensä tutun ärhäkästi, mutta laulaja Corey Taylorin liikehdintä herätti kummastusta.

Miksi se nilkuttaa tuolla tavalla? Onko vaivalloinen esiintyminen osa show’ta?

Syy selvisi, kun Taylor jututti yleisöä ensimmäisen kerran. Laulaja oli telonut jalkansa aivan keikan alla sen verran häijysti, että muusikolla oli esityksen jälkeen luultavasti asiaa lääkärin pakeille. Solisti ansaitseekin hatunnoston siitä, että hoiti lauluosuutensa moitteetta, vaikka välispiikeissä muusikon ääni kuulosti huomattavan tuskaiselta. Sisukasta toimintaa!

Muutenkin Slipknot hoiti hommansa varmalla rutiinilla. Orkesterin soitanta on hioutunut jo aikoja sitten vakuuttavan tiukaksi, mistä kuuluu erityisen suuri kiitos rumpali Jay Weinbergille. On edelleen hämmästyttävää, miten suvereenisti Weinberg otti hoitaakseen Joey Jordisonin tontin, kun viimeksi mainittu erotettiin kokoonpanosta vuonna 2013.

Kun Weinberg sekä edesmenneen Paul Grayn tilalle pestattu Alessando Ventruella kiinnitettiin Slipknotiin vuonna 2014, yhtye uhosi, että tulokkaat pistettiin nokkimisjärjestyksessä koville. Nykyään bändi näyttää oppineen luottamaan Weinbergiin niin paljon, että tälle annetaan keikoilla runsaasti tilaa. Slipknotille tavaramerkinomaiset tynnyriperkussiot paukkuivat Helsingissä harkitummin kuin aiemmilla kiertueilla.

Weinberg, Ventruella sekä kitaristit Jim Root ja Mick Thompson muodostavat kunnioitettavan tiukan nelikon, joka hoitaa hysteeristä vauhtia eteenpäin jyräävät kappaleet kovalla ammattitaidolla. Tämän ytimen ympärille sopii sitten Craig Jonesin, Sid Wilsonin, Shawn Crahanin sekä Chris Fehnin tilalle kiinnitetyn mysteerisen “Tortillamiehen” lisätä omia samplejaan ja kolistelujaan.

Aivan parhaimpaansa ei Slipknot tällä kertaa yltänyt. Suomessa ahkerasti vieraileva bändi on ollut joskus kovemmassakin vedossa – esimerkiksi Helsingin Jäähallissa vuonna 2015 esitetty keikka jäi mieleen suorastaan räiskyvänä esityksenä, jonka rinnalla viimeisin konsertti tuntui perusvarmalta suoritukselta. Taylorin loukkaantuminen lienee osasyynä asiaan.

Kiertueen lavashow tuntui sekin yllättävän vaisulta raflaavaa kuvastoa viljelevälle yhtyeelle. Jos yhtye luottaa musiikissaan sataprosenttisesti aggressioon, lavalle sijoiteltujen screenien tuoma valaistus tuntui pikemminkin kliiniseltä.

Vasta keikan loppupuolella valaistus alkoi tukea yhtyeen kiukkuista lavaolemusta. Pitkässä kaavussa lavalla koikkelehtinut Sid Wilson tosin osasi hyödyntää näppärästi lavasteisiin piilotettua, Rammsteinin konserteista tuttua juoksumattoa.

Sekä Slipknotin että illan avausbändinä toimineen Behemothin suosio perustuu kykyyn sovittaa äärimetallin muotokieli valtavirtaa miellyttävään muotoon. Slipknot on hionut tämän konseptin niin teräväksi, että yhtye on jo vakiinnuttanut asemansa 2000-luvun suurimpana metallijättiläisenä.

Kun Hartwall-areenalla katsoi, miten innokkaasti yleisö tempautui kappaleiden vietäväksi, pystyi aistimaan, että nämä biisit merkitsevät ihmisille paljon. Wait and Bleed, People=Shit, Psychosocial ja muut Slipknotin hitit ovat samalla tavalla oman aikakautensa anthemeita kuin miten Iron Maidenin, Judas Priestin tai vastaavien jättien kappaleet edustavat omia aikakausiaan.

Kun Corey Taylor julisti Helsingissä, miten Slipknot kiittää yleisöä menneistä 20 vuodesta ja aikoo pysyä kuvioissa vielä 20 vuotta lisää, julistus oli helppo ottaa tosissaan. Ei olisi suurikaan ihme, jos bändi olisi muutaman vuosikymmenen päästä samanlainen instituutio kuin Metallican kaltaiset harmaantuvat mammutit ovat nyt.