Livearvio: Slipknot, Disturbed, Kiss ja kaikki ne muut – Rockfest tarjosi paljon hyvää ja jotain ei-niin-timanttista

13.6.2019 12:04

Rockfest

Hyvinkään lentokenttä

7.6.–9.6.2019

Teksti: Henri Eerola, Anssi Eriksson / kuvat: Sami Lommi

Perjantai

Siinä missä viime vuonna Rockfestiä vietettiin pilvisessä, viileässä ja osin sateisessakin säässä, tällä kertaa hevikelien haltija oli alamaisilleen huomattavasti suosiollisempi. Kaikki kolme päivää kuluivat helteisessä auringonpaahteessa, ja se tarkoitti valitettavasti samalla myös sitä, että monien vastaantulijoiden kasvojen vieno punoitus ei johtunut ainoastaan alueella tarjoilluista väkijuomista. Koettakaahan muistaa se aurinkorasva!

Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä korkattiin Don Huonojen paluukeikalla. Yhtye juhlisti 30-vuotista taivaltaan julkaisemalla toukokuussa Sopeutumattomat-ep:n, jolta livedebyyttinsä tekivät sekä Nukkemorsian että mielipitietä vahvasti jakanut Tokyoman-single.

Uudet kappaleet eivät herättäneet yleisössä niitä kaikkein riehakkaimpia reaktioita, mutta muutoin kansa vaikutti pauhunsa perusteella kaivanneen Donkkareita. Jo edellisiltana Rainbow’n lämmittelijän ominaisuudessa kunnostautunut Kie von Hertzen oli jälleen kovassa esiintymisiskussa, ja basisti Jukka Puurulan latasi taustalauluihin melkoisesti pidäkkeetöntä energiaa.

Vaikka 1990-luku on jo kaukaista historiaa, Don Huonot onnistui vangitsemaan jotain olennaista tuolloisesta zeitgeististä tavalla, joka resonoi nykyisissä nelikymppisissä vielä tänäkin päivänä. Efekti kristallisoitui keikan päättäneeseen Suojelusenkeli–Riidankylväjä–Kissaihmiset–Hyvää yötä ja huomenta -hittiputkeen, jonka lopetuskappale kasvoi kerrassaan komeaksi yhteislauluksi.

Donkkareiden lopetellessa pienemmälle Perkele-lavalle nousi vuonna 2018 liitoksistaan repeillyt Santa Cruz, joka tekee uudistuneen kokoonpanonsa voimin paluuta keikkakantaan. Archie Cruzista, Pav Cruzista, Ero Cruzista ja Toxy Cruzista muodostuva nykykokoonpano oli tehnyt ensiesiintymisensä keikkaolosuhteissa muutamaa päivää aiemmin Tallinnan laululavalla Bon Jovin lämppärinä. Kyseessä ei varmasti ollut mikään helpoin paikka yhtyeen nuorille tulokkaille, mutta lahden yli kantautuneiden raporttien mukaan kaikki sujui varsin mallikkaasti.

Rockfestin lauteilla nähdyllä keikalla ei väkeä ollut paikalla aivan yhtä mittavissa määrin, mutta settilista oli pidempi ja sisälsi muun muassa Relentless Renegadesin ja True Believerin livedebyytit.

Yhtye on kuitenkin musiikillisesti kummallisessa välitilassa, jossa alkuperäiseen kasarikaahaukseen ihastuneet fanit vierastavat bändin alati lisääntyneitä metalcore-sävyjä, kun taas tuoreemmat kuulijat ovat ottaneet tyylinvaihdoksen innolla vastaan. Archie Cruzin ehtaan Dave Grohl -tyyliin yksin tuottaja Kane Churkon kanssa äänittämä Katharsis-albumi sisältää kuultujen biisimaistiaisten perusteella vähän kumpaakin. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka bändin taru tästä jatkuu.

Amaranthe.

Suomalaiseen makuhermoon jo heti debyyttialbumillaan osunut Amaranthe lämmitteli päälavan illan pääesiintyjä Slipknotia varten. Settilista painottui vahvasti viime vuonna julkaistuun Helix-albumiin, jolta kuultiin kaikkiaan jopa 9 kappaletta.

Edellisellä Hyvinkään-vierailullaan yhtye herätti huomiota kitaristi Olof Mörckin kosittua kumppaniaan kesken keikan, mutta tällä kertaa romantiikka rajoittui lähinnä lavan ulkopuoliseen tilaan. Iki-ihana Elize Ryd lauloi puhtaasti ja piti yleisön hyppysissään Henkrik Englund Wilhelmssonin ärjynnän ja Nils Molinin puhtaan miesäänen tarjoillessa orkesterin keulakuvalle vakuuttavaa tulitukea. Eihän tästä moitittavaa löytynyt sitten millään.
(AE)

Perjantai-illan pääesiintyjä oli eittämättä pitkän keikkataukonsa päättänyt Slipknot, jonka osalta keskustelua oli tuttuun tapaan riittänyt jo pitkän aikaa, viimeistään uusien maskien julkistamisen jälkeen. Pari uutta kappalettakin on jo kuultu elokuussa ilmestyvältä We Are Not Your Kind -albumilta, mutta päähuomion näyttää vieneen laulaja Corey Taylorin varsin köpöiseltä näyttävä uusi naamari.

Epäolennaisuudet kuitenkin jäivät kerrasta unholaan, kun Iowan miehet täräyttivät keikkansa käyntiin People=Shit–(sic) -kaksikolla, jotka määrittivätkin hieman jopa yllättävän aggressiivisen esiintymisen suunnan. Erinomainen startti Euroopan-kiertueelle totta tosiaan, ja edellisellä Suomen-keikalla bändiä vaivannut turvallisuuden tunne ja jopa pehmeneminen loistivat poissaolollaan.
(HE)

Lauantai

Within Temptation avasi päälavan toisen festaripäivän osalta sinfonisella popmetallillaan. Yhtye vietti taannoin muutaman vuoden keikkataukoa laulaja Sharon Den Adelin etsiessä omien sanojensa mukaan itseään, mutta bändi on sittemmin palannut jo hyvään keikkarutiiniin.

Tämä näkyi myös Rockfestin lavalla. Varmaotteisesti esiintynyt bändi soitti tiukasti yhteen, ja Den Adel on edelleen heittäytyvä esiintyjä, jonka laulunlahjoja ei voi kuin ihailla. Sanat olivat yleisöllä hyvin hallussa, ja moshaavia päitäkin riitti. Settilistaa hallitsi viimevuotinen Resist-albumi, jolta oli valittu settilistaan viisi kappaletta.
(AE)

Suomalaisen metallin ihastuttava outolintu One Morning Left on omintakeisesta metalcore -reseptistään ja energisitä keikoistaan huolimatta edelleen vailla valtavirran huomiota. Väitän, että lauantaisen vedon jälkeen moni normaalisti tyylisuuntaa vieroksuva kuulija totesi viihtyneensä päästä varpaisiin tatuoitujen soittoniekkojen kyydissä. Anteeksipyytelemätön asenne on huima voimavara, ja kun One Morning Leftille ymmärtää korvaansa lotkauttaa, huomaa tarttuvien kappaleiden ja bilemeiningin kätkevän sisäänsä myös järkyttävän määrän soittotaitoa.
(HE)

Dream Theater.

Kuuden aikaan illalla Dream Theater käväisi näyttämässä päälavalla hieman soittamisen mallia. Settilista pohjautui vahvasti 1990-luvun ja 2000-luvun alun tuotantoon, mutta Distance Over Time -uutukaiselta esitettiin kuitenkin neljä kappaletta (Barstool Warrior, Fall into the Light, Pale Blue Dot ja Untethered Angel).

Laulaja James LaBrie hämmästeli hetken ilmoja, mutta muutoin välispiikit olivat vähissä ja tila annettiin suosiolla musiikille. Mikäs siinä, kun orkesteri koostuu John Petruccin, John Myungin, Jordan Rudessin ja Mike Manginin kaltaisista virtuooseista, jotka revittelivät instrumenteillaan hyväntuulisesti ja virheettömästi pidemmätkin jamisessiot. Rutiinisuoritus ehkä, mutta tämän yhtyeen kohdalla se ei ole automaattisesti moite.
(AE)

Seuraavaksi Perkele-lavalla pisti rymistellen jopa omaksikin yllätyksekseen sapatilta herätetty Diablo, jonka suosio ei näytä hiipumisen merkkejä. Tältä rykmentiltä on turha yllätyksiä odottaa, mutta toisaalta on kunnioitettavaa, kuinka takuuvarman tukkapöllyn yhtye poikkeuksetta tarjoaa. Bändiä ensilevystä asti seurannutta lämmittäisi eritoten Renaissance-materiaalin (2002) tahdissa riehuminen, mutta nyt oli tyytyminen vanhimmillaan Eterniumin (2004) hitteihin.
(HE)

Huora.

Kivi-stagelle kavunnut Huora keräsi festivaalialueen keskustaan sankan kuulijajoukon. Yhtyeen politiikkaa, syrjäytymistä, päihteitä ja karuja ihmiskohtaloita käsittelevä punkjyräys näyttäisi toimivan jopa auringossa kylpevällä festarilavalla, josta suuri ansio kuuluu bändistä hehkuvalle villille energialle sekä erityisesti tulisesti esiintyvälle laulajalle Anni Lötjöselle.

Meno oli railakasta heti keikan avanneesta Maailmanlopusta alkaen, ja esimerkiksi “Oispa kaljaa, oispa viinaa” -rivit kajahtivat kansan suusta ilmoille ihan pyytämättäkin. Kenties osin tästä innostuneena Lötjönen päätyi tapojensa vastaisesti jopa huudattamaan yleisöä, painokkaiden “huo-ra”-huutojen täyttäessä hetkeksi Hyvinkään sinertävän taivaan. Hyvä!
(AE)

Toisin kuin taannoin Helsingin jäähallissa, nyt In Flames oli virkeä ja viihdyttävä. On mukava huomata, että I, The Mask (2019) -pitkäsoiton musiikillinen profiilinkorotus näyttää tarkoittavan bändin tatsin kiristymistä myös keikkakunnon suhteen, sillä nyt Rockfestin lavalla paiskoi tulemaan parasta In Flamesia miesmuistiin. Aina niin ailahtelevasti rähisevä Anders Fridénkin murisi kuin nuoruusvuosinaan.

In Flames.

Erikoislaatuisen keikasta teki myös kitaristi Niclas Engeliniä tuuranut Chris Broderick (Act Of Defiance, ex-Megadeth) sekä keikan loppupuolella Fridénin silmätikuiksi joutuneet järjestysmiehet, joille laulaja piti moneen otteeseen puhuttelua maksaneen yleisön kohtelusta. Kuin tilauksesta näiden tulikivenkatkuisten purkausten rinnalla kuultiin teemaan passelisti istuneet The Truth ja I Am Above.

Ottaen huomioon kuinka mittavaa pöhinää Blind Channelin ympärille on jo vuosien ajan rakennettu, oli bändin tyytyminen maksimissaan puolikkaaseen telttaan ihmisiä. Hetken ajan oululaisten strobovalopaisketta ihmeteltyäni taivalsin Kivi-lavalle, josta löytyikin suurin piirtein koko loppu Rockfest-yleisö. Kuten Diablon tapauksessa, Mokoman ei juurikaan tarvitse huolehtia menekistään, eikä thrash-revohka jättänyt hikoilematta asiansa eteen tälläkään kertaa. Böndi on kenties tuttu ja turvallinen, mutta niin kauan kuin suoritus on höyryjyrän luokkaa, ei viisikolta voi oikein enempää toivoa.

Disturbed.

Pitkäaikaisena Disturbedin ystävänä olen harmikseni todennut, että bändin levy- ja liveilmeet eroavat merkittävästi. Kymmenen vuotta sitten Indestructible-kiertueella todistamani keikka oli lähinnä laiskanpulskea. Valitettavasti tälläkään kertaa ei pistetty paremmaksi. Silmiinpistävä rutiininomaisuus paistoi eritoten tukkoiselta kuulostaneesta vokalisti David Draimanista, jonka pönäköitynyt olemus vain alleviivasi sitä faktaa, ettei Hyvinkään lavalle tultu riuhtomaan Slipknotin tapaan irti jokaista hikipisaraa.

Kädenlämpöisen rutiinisuorituksen mielenkiintoisin elementti oli oivaltaa, kuinka poliittissävytteinen yhtye Disturbed itse asiassa onkaan. Kyseenalaisiksi luonnehdittavilla mielipiteillään huomiota herättänyt Draiman muistikin alustaa jokaisen vähänkään kantaa ottavan kappaleen saarnalla valtakoneistojen mielivallasta. Keikan ehdottomasti hienoin hetki oli akustinen A Reason to Fightin ja Hold on to Memoriesin pituinen hengähdystauko.
(HE)

Sunnuntai

Riffi- ja melodiapohjaisen hard rockin lippua korkealla liehuttava Temple Balls sai kunnian olla sunnuntaipäivän ensimmäinen akti. Ilmeisesti vielä edellisillan tanssahteluiden aiheuttaman jälkipoltteen kourissa kärvistellyt kansa ei ollut tähän aikaan ehtinyt liikekannalle, mutta se ei menoa juuri haitannut.

Kasarihenkisen rokettirollin nuoret toivot tarjosivat maltillisen kokoiselle kuulijajoukolleen tyylipuhtaan rockshow’n, josta ei teräväkulmaisia soittimia puuttunut. Kun keikan puolivälissä päälavan puolella alkoi tapahtua Lordin käynnistellessä koneistoaan, tämä pisti vain entisestään pökköä oululaisten pesään laulaja Arde Tolosen lietsoessa yleisöä: “Huudetaan niin, että se tuntuu Lordin perseessä asti”. Väki teki työtä käskettyä.

Lordi.

Suhteellisen harvakseltaan kotimaassaan viime aikoina nähty Lordi keräsi aikaisesta esiintymisvuorostaan huolimatta päälavan eteen kiitettävästi väkeä. Yhtyeen esitys teatteriestetiikkaa huokuvine lavasteineen ja kappaleiden välissä nähtyine mininäytelmineen oikein toiminut auringossa kylpevällä jättilavalla. Festivaalialueella käyskennellyt kansa tuntui kuitenkin kasaantuvan hirviöitä pällistelemään keikan edetessä yhä etenevissä määrin, ja hurmoshenki kasvoi sitä mukaa kuin päätöskappale lähestyi.

Hard Rock Hallelujahin kajahtaessa ilmoille padot aukesivat tyystin, ja meno yltyi melkoiseen karnevaalitunnelmointiin. Tässä yhteydessä täytyy antaa myös kunniamaininta Tomi “Mr. Lordi” Putaansuun välispiikeille, jotka eivät miehen itsensäkään mielestä toimineet suomeksi sitten alkuunkaan.

Tunnelma vaihtui tyystin toiseen, kun sarjakuvamaisista kaksimielisyyksistä siirryttiin Saran jylhän melankoliseen tunnelmointiin. Jos Lordin show olisi kaivannut intiimimpää ympäristöä, tummanpuhuva kaskisilaiskvartetti oli sijoitettu juuri oikeaan paikkaan eli katetulle Perkele-lavalle.

Ulkona porottavalta auringolta suojassa esiintynyt yhtye pääsi maalailemaan raskaita tuokiokuviaan elämästä ja kuolemasta suorastaan täydellisissä puitteissa. Erityisesti viimevuotisen Summa-albumin kylmännihkeä kolkkous löysi aivan uusia sävyjä sävellysten dynamiikan päästessä kunnolla esille.

Yhtyeen vahvuus on aina ollut tunnelman luomisessa, jossa laulaja-kitaristi Joa Korhosen ääni on mitä merkittävin tekijä. Parhaimmillaan se porautuu suoraan sielun syvimpiin sopukoihin, juuri niihin arkoihin paikkoihin, joita ei aina tohtisi paljastaa edes kaikkein läheisimmillekään ihmisille. Ethän vielä kuole -singlen esitys olikin epäilemättä yksi koko festivaalin sisuskaluja vavisuttamimmista hetkistä, jonka painavuus sai muutamankin katsojan poistumaan keikalta kyyneleet poskillaan.
(AE)

Ugly Kid Joe.

Yhden viikonlopun parhaista keikoista soitti – ehkä jopa monien yllätykseksi – Kalifornian auringon alla vajaa kymmenen vuotta sitten henkiin herätetty Ugly Kid Joe, joka ei vaivautunut kantamaan Rockfestin valtavalle päälavalle soittimiensa kera mitään ylimääräistä.

Hyvän tuulen heavyrock-show lyötiin käyntiin Menace to Sobrietyn (1995) Introlla. Sen loppumetreillä lavalle tallusti reppu selässä laulaja Whitfield Crane, jonka itsevarmuutta on pakko ihailla. Hänen bändinsä ei ole sitten 1990-luvun alun ollut juuri minkään kokoinen, mutta ilmiselvästi itsestään huolen pitänyt herrasmies otti tilanteen haltuun ammattimiehen elkein. Komealla lauluäänellä varustettu solisti tarjosi viikonlopun viihdyttävintä vuoropuhelua ja -vaikutusta artistin ja yleisön kesken.

Settlista koostui valtaosin megamenestys America’s Least Wantedin (1992) ja Menace to Sobrietyn kappaleista, joiden keskellä kuultiin uudempina numeroina Devil’s Paradise ja No One Survives (Stairway To Hell, 2012). Eihän bändi kieltämättä mitään ihmeellistä tehnyt – niin sanotusti nakit ja muusi –, mutta sen keikkakunto ja laulajan sanavalmius olivat iloinen yllätys. Jokainen yleisöstä jotakin huutanut henkilö kiinnitti Cranen huomion, VIP-alueen katsojat saivat niskaansa täyslaidallisen ja pyydettiinpä lavalle jopa Alligaattori tanssimaan.
(HE)

Def Leppard.

Seuraavaksi päälavan vallannut Def Leppard teki jo heti Rocket-avauskappaleellaan selväksi, että 1980-luku voi pyyhkiytyä almanakasta, mutta se ei koskaan lähde nuoruutensa noihin aikoihin viettäneiden sydämistä.

Neonvalot välkkyivät ja hiuslakan saattoi haistaa lavan edustalle saakka. Kaiken nähnyt ja kokenut yhtye selvästikin nautti olostaan, ja soitto kulki esimerkillisesti. Kitaristi Vivian Campbell oli yhtä hymyä koko keikan ajan, ja basisti Rick Savagen kuva löytynee tietokirjasta kohdasta, jossa määritellään termi “rocktähti”. Myös laulaja Joe Elliott oli erinomaisessa vireessä.

Armotonta kitaratulitusta höllättiin setin puolivälissä Love Bites– ja Bringin’ on the Heartbreak -slovareiden ajaksi. Näitä seuranneen High ‘n’ Dry -palan Switch 625:n jälkeen siirryttiin sellaiseen kasarirockin kovaan ytimeen, että heikompia hirvitti. Hysteria-albumin nimikkobiisin vaihtuessa Pour Some Sugar on Me -megahittiin oli yleisö jo aivan sulaa vahaa, ja Rock of Agesin ja Photographin kohdalla katsojien kokemasta täyttymyksestä ei jäänyt epäilyksen häivääkään. Jos joskus on tuntunut keikka loppuvan kesken, niin nyt se todellakin tapahtui.

Kiss.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, jos nyt näinkin kulunut fraasi tässä kohtaa sallitaan, ja se pätee yhtä lailla festivaaleihin kuin niillä esiintyviin artisteihinkin. Yksi päätepistettään lähestyvistä akteista on tietenkin Rockfestin pääesiintyjäksi pestattu Kiss, joka kiertää parhaillaan maailmaa End of the Road -jäähyväiskiertueen merkeissä.

Mitä tästä 46 vuotta ympäri maailman turuja ja toreja tahkoneesta naamiopoppoosta voi enää tässä vaiheessa sanoa? Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin rautaisella otteella johtama nelikko lukeutuu millä mittarilla tahansa kaikkien aikojen menestyneimpiin yhtyeisiin. Musiikillisesti se ei ole koskaan ollut varsinainen tienraivaaja, mutta bändin vaikutus jälkipolviin on kiistaton.

Häpeilemätön kaupallisuus ei ole tietenkään koskaan oikein istunut rockpuristien pirtaan, mutta olipa kyseessä sitten kuinka paatunut rokkipoliisi tahansa, kyllähän siinä sydän hetken pamppailee, kun valtaisa esirippu pudotetaan tulipallojen paukkuessa ja soittajat laskeutuvat katosta messuamaan paikalle vaeltaneille massoille.

Massoista puheen ollen, innokkaimmat Kiss-fanit leiriytyivät lavan eteen jo heti Def Leppardin lopetettua, mikä osoittautui (virtsarakon tilavuudesta ja janoisuuden asteesta riippuen) varsin oivaksi taktiikaksi. Sen verran reippaasti populaa alkoi pakkautua kentälle jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Yhtyeen settilista ei juuri yllätyksiä tarjonnut, mutta sellaisia tuskin kukaan viimeiseksi mainostetulta kiertueelta odottikaan. Nyt jos koskaan oli oikea aika heittää hittivaihde silmään.

Avauskappale Detroit Rock Cityn jyskeessä kävi selväksi kaksi asiaa: orkesteri oli oikein hyvässä soittokunnossa ja Stanleyn lauluosuudet eivät todellakaan tulleet taustanauhoilta. Kuin keulakuvansa heikkouksia kompensoidakseen yhtyeellä oli käytössään jotakuinkin kaikki temput, joilla nyt rockkonsertissa voidaan yleisöä viihdyttää: tarjolla oli niin liekinheittimiä, pommeja, kipinäsuihkuja kuin savukoneitakin.

Simmons syöksi tulta ja sylki verta, ja Tommy Thayer jatkoi liekkiteemaa omassa soolo-osuudessaan. Eric Singerin rumpukoroke nousi pariinkiin otteeseen yläilmoihin, eikä ”Demonikaan” pysytellyt koko keikkaa maan pinnalla vaan vetäisi God of Thunderin korkealta katonrajasta.

Stanley ei tietenkään jäänyt showpuolella pekkaa pahemmaksi, sillä Love Gunin alkaessa mies hilattiin vaijerilla yleisön yli keskellä kenttää nököttävälle lavalle, jolta käsin hän lauloi vielä I Was Made for Lovin’ Younkin.

Encore alkoi Singerin istahtaessa lavan etuosaan epäilyttävän kevyen näköisesti roudatun pianon ääreen. Bethiä seurannut Crazy Crazy Nights toimi pienenä lämmittelynä yleisön joukkoon heiteltyine ilmapalloineen, mutta Rock and Roll All Niten -avausriffin pärähtäessä soimaan kaikki varmistimet napsautettiin pois päältä. Konfettisade ja savusuihkut jatkuivat miltei tauotta koko kappaleen ajan, ja ilta päätettiin vielä komeaan ilotulitukseen.

Voimme toki väitellä Ace Frehleyn ja Peter Crissin puuttumisen vaikutuksista esityksen autenttisuuteen, ja kyllähän yhtyeen pitkää uraa ja historiaa juhlistaessa alkuperäisille ”Avaruusmiehelle” ja ”Kissamiehelle” olisi suonut omat paikkansa löytyvän. Nyt mentiin kuitenkin näillä pelimerkeillä.

Festivaalialueelta poistuessani kuulin ohimennen kysymyksen: “Kummalla oli paskemmat välispiikit, Paul Stanleyllä vai Lordilla?” En osaa ajatella muuta kuin että siinä missä jälkimmäisistä pääsemme nauttimaan luultavasti vielä vuosikausia, ensin mainituista emme näillä näkymin enää kovinkaan kauaa. Ja sanokaa minun sanoneen, niitä tulee vielä ikävä.
(AE)

Lisää luettavaa