Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Kaisla Alexander
Olavi Uusivirta laulaa adrenaliinit huipussaan tätä nykyä jo ikivihreää hittiään Ollaanko tämä kesä näin, koko Pyynikinrantaan rakennetun Festivaali-festarin alueen on vallannut syksyinen pimeys ja ainoastaan lavashow’n valot sekä puihin viritetyt kausivalot pitävät yllä valonpilkahduksia, vaikka Uusivirtakin toteaa välispiikissään, että kesä 2023 on ohi ja syksy saapuu väistämättä. Eletään festarikesän 2023 viimeisen viikonlopun viimeisiä hetkiä.
Festivaali järjestettiin nyt toista kertaa sen jälkeen, kun tapahtuman ensimmäinen kerta siirtyi pandemian takia kesältä 2021 kesälle 2022. Etukäteen oli oikeastaan mahdotonta nimetä asioita, missä järjestäjät olisivat voineet parantaa viime vuodesta, ja senpä takia festaroimaan lähtikin suurella ilolla ja luottamuksella. Varsinkin kun viikonlopun artistikattaus oli niin hyvä, että jo etukäteen tiesi osan jäävän näkemättä päällekkäisyyksien takia.
Pyynikin idylli oli yhtä kohdillaan kuin viime vuonnakin. Koko viikon ajan viikonlopulle oli luvattu sadetta, sadetta ja sadetta, mikä olisi saattanut muuttaa tapahtuman kuraiseksi painajaiseksi, mutta lopulta sää oli suosiollinen läpi viikonlopun ja alue oli jälleen edukseen. Pieni, sievä festarialue mäntyjen varjossa ja järven rannassa, puoliksi nurmikkoa ja puoliksi asvalttia, amfiteatterin kera ja muutenkin paikassa, joka tuntuu yhtä aikaa tuoreelta ja virkeältä ja tamperelaisittain historialliselta. En oikeastaan keksi, miten alue voisi olla tässä mielessä tätä parempi.
Ihmeellistä kyllä, onnistuin valikoimaan perjantain esiintyjäkatraasta katsottavakseni monta artistia peräkkäin sellaista musiikkia, jota kyllä täysin rinnoin rakastan mutta joka ei ihan tuhannella pisteellä osunut kyseisen hetken mielialaan, kun halusi antaa auringon paistaa ja kesän riemun olla vielä ylimmillään ennen kuin syksy saa luvan koittaa.
En edes muista, milloin olen edellisen kerran nähnyt Samuli Putron livenä, mutta hän sai heti iltapäivästä aikaan juuri sitä kaipaamaani auringon ja melankolian sekoitusta. Totesinkin keikan jälkeen kaverille, etten näe mitään syytä, miksi Zen Cafe aktivoituisi. Festivaali-perjantai käynnistyi, kun aurinko paistoi naamaan kirkkaalta taivaalta ja kaikki oli hetken aikaa täydellistä, kunnes se melankolian varjo alkoi heittäytyä hieman liikaakin musiikin voimalla.
Hieman myöhemmin aloitti Yona. Rakastan Yonaa. Yonan uusin levy oli ja on ilmestymisvuotensa paras. Nyt vain sattui tuntumaan siltä, että keikan tarjoamat tunnelmat eivät vastanneet sitä, millaisia energioita halusin itse saada liikkeelle. En tiedä johtuiko tämä vain minusta vai siitä, että keikan energioissa oli jotain niin sanotusti ”off” vaikkapa sen takia, että Yona on selvästikin siirtymässä tarinassaan Uni johon herään -albumia seuraavaan lukuun. Vaikka koko setti olikin oikeastaan erinomaista kappaletta erinomaisen kappaleen perään ja yleisö vaikutti nauttivan täysin rinnoin, olisi Yonan elämälle vienosti hymyilevälle melankolialle sopinut ehkäpä myöhäisempi soittoaika.
Aina upea Anna Järvinen oli hieno lisäys Festiaali-kattaukseen, ja hän jopa toteutti haaveeni soittamalla uusimman Lila-levynsä kannesta kanteen. Materiaaliahan Järvisellä on levytolkulla ja tyylillisesti laidasta laitaan, mutta juuri nyt oli uusimman levyn ruotsinkielisten kappaleiden aika. Tämä kävi itselleni paremmin kuin hyvin. Tämän takia olikin hämmentävää huomata, miten vähän väkeä Järvistä oli saapunut kuuntelemaan. Kello löi kahdeksaa perjantai-iltana ja yleisöä oli vain kourallinen, mutta mikäpä siinä oli itsekseenkin kesäillasta nauttiessa, kun Järvinen lauloi omalaatuisella äänellään ”kaikki on hyvin”. Tässä hetkessä kaikki todellakin oli hyvin.
Tätä seurasi festarin hämmentävin hetki. Ruusut. Bändi, jonka debyytistä pidin hullun lailla, mutta joka on pudottanut minua kyydistään koko ajan tuotannon edetessä. Rakastan Ruusut-jäsenien luovuutta sekä yhdessä että erikseen, mutten voi sille mitään, että sekä yhtyeen tuore tupla-albumi että tämä keikka tuntui introlta intron perään aina ihan viimeisiin, vähemmän yllättäen juuri debyytiltä irrotettuihin kappaleisiin asti. Taidepop-makuni on välillä vähintäänkin härö, mutta nämä Ruusujen tuoreimmat satunnaisien pulssien ja soundien jonot yhdistettyinä irrallisen oloisiin lauluihin ja sanoihin ovat itselleni joko liian ”artsua”, tai sitten sävellyksissä ei vain oikeasti ole punaista lankaa.
Tässä kohdassa alkoi paljastua Festivaali-festarin ainoa kapsahdus. Festivaali haluaisi selvästikin olla indiempi ja pienempi tapahtuma kuin on mahdollista. Olavi Uusivirta, Yona, Arppa, Litku Klemetti, Maustetytöt, Paperi T ja monet tapahtuman suurimmat esiintyjät eivät vain ole enää pieniä tai edes keskikokoisia artisteja tai bändejä. Niistä on tullut niin suosittuja, että Festivaali meinasi väkisinkin natista liitoksistaan, mikä näkyi yleisömäärässä ja sen haasteissa.
Mitä olisi festari ilman jonoja? Sellainen festari kuin Festivaali tuntui olevan viime vuonna. Nyt pääsi käymään niin, että jo alkuillasta ruoka- ja vessajonot venyivät mittaviksi, eikä festarilla halua ihan ensimmäisenä olla jalkoja väännellen jonottamassa ykköshädälle ja heti sen jälkeen jonottaa vartin verran ruokapisteelle kuullakseen, että ruokaa saa kolmen vartin päästä. Huikein jono oli käsintehtyjen sipsien kioskille, johon tuntui jonottavan kymmeniä ihmisiä kerralla.
Tämä oli järjestelyjen kannalta se Festivaalin ainoa hankalin pala nieltäväksi. Järjestäjä tuskin puolestaan nautiskeli siitä, että pimeääkin pimeämpi elokuu antoi liputtomille ihmisille mahdollisuuden livahtaa alueelle sitä rajanneiden aitojen ali. Näiden myötä Festivaalin on ehkäpä kuitenkin mietittävä ensi vuonna, haluaako se pitää kiinni intiimin tapahtuman raameista ja muovata hieman esiintyjäkatraan mittasuhteita, vai onko sen aika tehdä kuten Suomi-indie on tehnyt eli kasvaa astetta isommaksi.
Illan pimetessä oli tietenkin vielä sen henkilökohtaisen kohokohtani aika, kun koin Litku Klemetin livenä 27. kertaa. Ja tällä erää viimeistä kertaa, ainakin yhdeksän kuukauden mittaiseksi venyvän keikkatauon takia.
Litkun keikan alussa hommat eivät menneet hyvin juuri Hommat ei mee hyvin -kappaletta ennen, kun Litkun synan pedaali sanoi itsensä hetkellisesti irti. Tästä käynnistyi tunteiden vuoristorata, joka edustaa minulle juuri sitä herkkyyttä, joka sai aikoinaan päästämään Litkun musiikin sydämeen. Seuraavat kolme varttia etenivät kyyneleistä riemuun sekä lavalla että yleisössä, kun artisti itse vaikutti olevan aivan äärimmillään ja ihan reunalla. Se ei varmasti tunnu muusikolle tai ihmiselle itselleen hyvältä, mutta taiteen kannalta tämä kaikki latasi keikalle sellaista voiman puristusta, mikä sai taas kerran huomaamaan, että vaikka Litku-keikkoja oli takana jo 26 kokemuksen verran, ovat Litku-keikat aina ansiokkaan aidosti erilaisia keskenään. Ja niin kuuluu ollakin, koska me ihmiset emme ole tasaisia olentoja eikä taiteenkaan kuulu olla.
Keikan jälkeen olo oli kummallisella tavalla vapautunut. Kuin olisi kokenut yhtä aikaa elävintä elämää ja eskapismia.
Kummallista kyllä, koko Festivaali-lauantai oli esiintyjiltään ja tunnelmiltaan selvästi paremmassa tasapainossa kuin perjantai, vaikkei kummankaan päivän esiintyjissä itsessään ollut mitään vikaa, ja ne olivat lähes tasavahvoja.
Pehmoainon astellessa lavalle oli ilo huomata, että hän on ottanut kaikessa askelia vielä lumoavampaan suuntaan vuoden takaiseen esiintymiseensä nähden. Karismaa ja särmää on tullut jo pelkän kokemuksen myötä lisää, ja yleisö antoi tämän näkyä ja kuulua laulamalla Pehmiksen lauluja mukana. Ja kyllä, myös muita kuin Ikuinen virta -coverin, jolla ei vieläkään ole oikein sijaa Pehmoainon ohjelmistossa. Ei varsinkaan nyt, kun Indica on palannut takaisin. Jos Pehmoaino julkaisee vielä vahvan, kokeilevan ja iskevän albumin, on hänen luovuudessaan pian kaikki mahdollista.
Sen sijaan ihan toista laitaa kiinnostavuuden suhteen on Malla. Artisti, jonka musiikista haluaisin pitää paljon enemmän kuin on mahdollista, koska hänen lyriikkansa ja persoonansa kyllä iskevät lujasti. Mallan kaksi levyä summautuivat nyt Festivaali-keikalla melko täydellisesti. Kaikki hajanaiset pulssit ja laulusovitukset ovat kuin juuri sitä, miten indiepopia inhoavat kuvailevat indiepopia. Minun tapauksessani kyse saattaa olla samasta asiasta kuin Ruusujen suhteen. Jokin tässä ultra-elektronisessa ja -steriilissä soundissa ei vain saavuta tarttumapintaa.
Maustetytöt puolestaan tuntuu nousevan koko ajan särmikkäämmälle tasolle muuttamatta oikeastaan yhtään mitään konseptissaan. Jokaisella Maustetytöt-kiertueella yleisömäärät vain kasvavat ja jokaisella duon levyllä kappaleet vain paranevat, vaikkei lakonisuus ole hävinnyt mihinkään tai tarttuvuutta ole karsittu tai lisätty. Anna ja Kaisa Karjalainen tekevät juuri sitä, miten esikuvansakin nousivat aikoinaan pitkäaikaisiksi artisteiksi tai bändeiksi: tekemällä omaa juttuaan omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan pitkään ja tinkimättömästi sekä keskittyen vain ja ainoastaan erinomaisen hyvien laulujen voimaan. Maustetyttöjen keikoissa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Tämä todistettiin taas kerran.
Sitten meillä on Arppa. Aurinkoinen, valloittava ja seikkailullinen Arppa, joka svengaa ja rokkaa siihen malliin, ettei kenelläkään tunnu olevan mahdollisuuksia pistää tälle viiksekkäälle kokkolalaiselle hanttiin. Katselin keikan aikana ympärilleni ja hymyilin sille, miten paljon parikymppisiä ihmisiä oli täysin innoissaan Arpan musiikista, joka ei paperilla ole lainkaan sitä seksikkäintä mahdollista musiikkia vuonna 2023. Mutta voiko tällainen keikka jäädä tekemättä vaikutusta? Arppa osaa olla yhdessä hetkessä täysin auki ja herkkä, ja seuraavalla sekunnilla suupielessä on virnettä, silmissä pilkettä ja kaikelle elämän eteen kuljettamalle osataan nauraa. Arppa sai Festivaalilla aikaiseksi bileet, jotka olivat täysin irti ajasta ja paikasta. Ihan kuin lukemattomat suomalaiset sukupolvet olisivat olleet paikalla yhtaikaa.
Paperi T on pian julkaisemassa uutta albumia, ja Festivaalilla vaikutti olevan hyvä hetki todistaa hänen siirtymäänsä ”vanhasta tutusta Paprusta” johonkin yhtaikaa tuttuun ja silti uuteen. Paperi T:n vinoutunut maanisuus oli täysin läsnä, mutta nyt mukana oli erilaisia sovituksia aiempaan nähden ja vaikkei audiovisuaalinen mustuus ehkä sopinut aivan täysillä lauantai-iltaan kello yhdeksän, ei Paperi T:n voimalle voinut oikein pistää hanttiin. Tätä murjotusta on pakko päästä todistamaan syksyn aikana klubikeikalla, jossa valot ja soundit pääsevät todella oikeuksiinsa.
Uusimman Soundin kansikaksikko Ursus Factory on tehnyt selväksi, ettei kirjoittamattoman säännön bändien väsähtämisestä ajan kuluessa tarvitse sittenkään pitää paikkansa. Ursus Factory -keikoilla voi yhä tapahtua melkein mitä tahansa, mutta jos bändi on jossain kehittynyt ihan erityisesti, niin hyvät biisit ja soitto kuulostavat tätä nykyä entistä paremmilta biiseiltä ja soitolta.
Jotenkin Ripatti ja Pelkonen ovat onnistuneet summaamaan samaan valtavan kokoiselta soundaavaan duoon parhaat osat improilevasta sekopäisyydestä ja ammattimaisesta otteesta. Bändiä olikin tullut katsomaan yksi festareiden isoimmista yleisöjoukoista. Ursus Factory on menestystarina, jota ainakaan minä en olisi uskonut menestystarinaksi vielä seitsemän tai edes kolme vuotta sitten. Maailmassa on jäljellä toivoa.
Festivaali-lauantain päätti viime vuoden Festivaali-perjantain tapaan Olavi Uusivirta. Jos mahdollista, tämän vuoden uusivirtailut olivat jopa vielä hurmoksellisempaa koettavaa kuin vuosi sitten. Kun kyseessä on yksi maan parhaista livebändeistä, kyse on yksityiskohdista. Jotenkin Uusivirran ja bändin valitsema hittiputki sisälsi juuri oikeat kappaleet juuri tähän hetkeen aina sieltä uran alkuajoista Skorpioni-levyn täydelliseltä kesän päätöskappaleelta tuntuvaa Huhuuta myöten. En voi edes esittää, etteivät Uusivirran ja Yonan duetoima Nuori & Kaunis olisi herkistänyt enemmän kuin samainen kappale koskaan ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Ollaanko tämä kesä näin soi, tuntui kuin kesä 2023 olisi todellakin lopussa. En keksi tätä keikkaa parempaa tapaa sen päättämiselle. Jotenkin Uusivirran ja bändin konsertissa oli sellaista vapautuneisuutta, jota en ole kokoonpanolta oikeastaan ikinä kokenut.
Vapautuneisuus oli läsnä myös koko Festivaalilla. Viimeisenä mutta tärkeimpänä asiana on nimittäin tartuttava siihen rakkaudentäytteiseen tunnelmaan, joka tapahtumassa vallitsi. Paikalla oli paljon eri-ikäisiä ihmisiä erilaisista taustoista, mutta tunnelma ei ollut lainkaan sellainen kuin ”sekamusiikkifestareilla” yleensä. Joka puolella ympärillä näki leveitä hymyjä, suurta naurua, avoimia rakkaudenosoituksia ja sellaista vapautunutta turvallisuudentunnetta, joka ei ole mikään itsestäänselvyys festareilla. Festivaali teki pitkin tapahtumaa arvonsa selväksi muutamien puheiden merkeissä, mutta puheetkin ovat aina vain puhetta, ja tämä tapahtuma on onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla varmistamaan nimenomaan teoilla sen, että kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä festareista Suomessa.
Toivottavasti Festivaali-festari järjestetään myös vuonna 2024. Kyseessä on yksi kauneimmista soittojuhlista, mitä Suomessa järjestetään, ja sen tunnelma on täysin uniikki kaikkiin kokemiini festivaaleihin verrattuna.
Kuvagalleria:
