Livearvio: Tummasävyistä metallia Helsingin Kulttuuritalossa – Katatonia oli mainio mutta Sólstafir ei, Somissa riitti potkua

23.1.2023 12:23

Katatonia, Sólstafir, Som
Kulttuuritalo, Helsinki
21.1.2023

Teksti: Sami Nissinen, kuva: Timo Isoaho

Kauan tätä olikin odotettu. Katatonian ja Solstafirin Twilight Burials -yhteiskiertuetta siirrettiin vuosi sitten vuodella eteenpäin koronavirustilanteen vuoksi. Jotain hyvääkin siitä seurasi, nimittäin nyt illan aloitti yhdysvaltalainen Som, jonka asema siirretyn kiertueen lämmittelyaktina oli tiedotuksen perusteella loppuun asti mysteeri. Esiintyykö yhtye vai ei? Onneksi esiintyi.

Somin musiikkia kuvailtaessa on käytetty usein yhdistelmägenretermejä “doom gaze” ja “doom pop”. Nokkela jo päätteleekin, että kyseisen tyylin puitteissa sekoittuvat doom metalille ominaiset piirteet poppiin ja shoegazeen. Kaikki alkoi kymmenisen vuotta sitten Deafheavenista ja “black gazesta”, kun yhtyeen tulkittiin sekoittavan black metalia ja shoegazea. Niinpä shoegazea on sovitettu viime vuosina lähes kaikkiin rockmusiikin tyyleihin. Se on tarkoittanut lähinnä sitä, että gaze-päätteellä leimattujen yhtyeiden musiikissa laulu ja sähkökitarat ovat olleet runsaasti efektoituja ja kaiutettuja. Ja mikseivät olisi, sillä kitaroiden efektilaitteet ovat digitalisoituneet ja halvenneet nopeasti, ja erilaisia kaikuisia ja psykedeelisiä soundeja on niillä yhä helpompi tehtailla.

Etenkin Yhdysvalloista on tullut viime vuosina paljon pieniä, suuria yhtyeitä, jotka sekoittavat laajakangasmittoihin skaalautuvassa soundissaan doomia, stoneria, (post)grungea ja -punkia, emoa ja hardcorea tai jotain metallimusiikin tyylilajia rankasti efektoituun ja emotionaalisesti latautuneeseen äänivalliin. Toisilla yhtyeillä tämä on ilmennyt selkeämmin (alkuperäiseen) brittiläiseen shoegaze-tyyliin ankkuroitumisena, toisilla astetta moniulotteisempina ja omaperäisempinä fuusioina. Yhteistä on pyrkimys suureen, säröiseen ja kaikuisaan soundiin sekä melodisuuteen ja tietynlaiseen uusromanttiseen asenteeseen.

Yksi tyylin etevimpiä edustajia on Som, jonka jäsenet ovat aikaisemmin vaikuttaneet sellaisissa yhtyeissä kuin Junius, Caspian ja Constants, jotka kaikki operoivat samalla kentällä mutta hieman erilaisin vivahtein. Somissa huomiota herättävää on yhtyeen laulaja-kitaristin Will Benoit’n hempeä ja tunteellinen, muun muassa Tame Impalan Kevin Parkerista muistuttava laulutyyli, joka asettuu raskaita Deftonesille kumartavia riffejä ja kauniin psykedeelisiä efektivalleja vasten. Jossain vaiheessa etsin lavalta toista laulajaa, kun kuulin laulumelodian myös alemmasta oktaavista, mutta ilmeisesti kyseessä oli jokin laulussa käytetty efekti. Se ei ollut ainoa laatuaan: kun Benoit jonkin toisen kappaleen lopussa lopetti laulamisen kuin seinään, jäi kaiutettu ääni soimaan kuin instrumenttina muiden joukossa.

Somin erottaa muista saman alan toimijoista myös kappalemateriaalin vahvuus. Biisit etenevät pop-kappaleen tavoin kertosäettä enteillen, mutta eivät kulje aina tutuinta reittiä pitkin. Jyrkkä metalliriffi ilmestyy silloin, kun sitä vähiten odottaisi, ja laulumelodioissa riittää kekseliäitä käänteitä. Yhtyeestä tulee mieleen, että tältä Mew olisi voinut kuulostaa, jos se ei olisi jumiutunut ikuisiksi ajoiksi Disneylandiin. Somin musiikissa on potkua ja tunnetta, mutta se ei ole liian imelää. Kekseliäästi eri sävel- ja tahtilajeja hyödyntävät kappaleet pitävät jännitteen yllä aina loppusointuun asti.

Jos rockissa olisi olemassa jonkinlainen sääntökirja, ei islantilainen Solstafir pärjäisi kokeessa hyvin. Sen kappaleet alkavat hitaasti ja jatkuvat hitaasti kehittyen – tai sitten niin nopeasti että naurattaa. Usein koko kappale tuntuu olevan vain jonkinlaista kehittelyä. Mutta mitä varten? Entä jos kliimaksia ei tule? Loppusoinnun jälkeen tulee uusi vielä lopullisemman kuuloinen loppusointu.

Solstafirin setin toinen kappale Melrakkablús on käytännössä vain yhden sointukierron sahaamista viidellä eri rumpukompilla. Ja niin tuntuu olevan moni muukin. Kappaleet ovat kaavattomuudessaan kaavamaisia, ja vaikuttaa siltä kuin niitä ei olisi sovitettu muuten kuin puheen tasolla kokeilematta lopputulosta käytännössä. Tyypillisesti introssa esitellään riffi, joka jatkuu kappaleen loppuun asti. Biisien kestoon nähden laulua on vähän, ja sekin vähä menee vähän sinne päin. Korkeimmissa nuoteissa laulaja-kitaristi Aðalbjörn Tryggvason joutuu huutamaan, eikä se kuulosta kovin hyvältä tai edes vireiseltä. Hidas mollissa jollotteleva setti tuntuu piinalliselta, kun jään odottamaan tai paremminkin pelkäämään niitä korkeita kohtia. Tällaisia ratkaisuja tekevät yleensä aloittelevat yhtyeet. Siksi Solstafiria on myös jännä seurata.

Tuntuu siltä, että huomio kiinnittyy Solstafirin tapauksessa epäolennaisuuksiin. Porukka on kieltämättä epätavallinen näky lavalla. Pitkät parrat, perinnehenkinen pukeutuminen ja pitkät punaiset letit – basistilla lettejä on peräti neljä! – ovat karismaattisia, puhumattakaan islannin kielen jännittävästä klangista. Solstafirin musiikissa on kenties sellaista tuttua mollimeininkiä, joka uppoaa meikäläiseen kansaan, sillä moni selvästikin tykkää näkemästään ja kuulemastaan. Minulle yhtyeen musiikki kuulostaa kummaliselta hybridiltä Kentiä, Trio Niskalaukausta ja Scorpionsia, ja kyllä siitä melko eksoottisen makuinen soppa syntyykin. Solstafirin vaihtoehtoisuus ilmenee kuitenkin lähinnä siinä, että se halveksuu radioiden ja muiden kaupallisten medioiden formaattiajattelua siitä, millainen biisin tulee olla. Ja kyllä yhtye hienon kuuloisen mekkalan saa hetkittäin aikaiseksi. Setin lopun “one-two-three-four-Helsinki”-huudatukset sen sijaan olivat juurikin sieltä rockin sääntökirjasta, ja siksi ne tuntuivat yhtyeelle niin naurettavilta.

Jo hyvissä ajoin ennen Katatonian keikkaa alkoi porukkaa kertyä lavan eteen. Katatonian ensimmäisen levyn julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta, ja yhtye on pitkällä ja tuotteliaalla urallaan hankkinut paljon suomalaisia faneja. Jos yhtyeen suosio ei näykään juuri mediassa, niin Kulttuuritalolla saattoi huomata, kuinka asialle omistautuneita yhtyeen fanit ovat. Lukuisat nyrkit halkoivat hajusteista, hiestä ja teatterisavusta kyllästynyttä ilmaa keikan ensitahdeista aina sen loppuun asti.

Solstafirin hitaan ja pitkäpiimäisen junnauksen jälkeen Katatonia tuntui välittömästi särmältä ja äkäiseltä. Yhtyeen setissä painottui ymmärrettävästi uuni tuore levy Sky Void of Stars, jonka kaksi ensimmäistä kappaletta yhtye esitti keikan aluksi. Katatonialla on nykyään niin massiivinen tuotanto, ettei keikkasetin laatiminen ole ihan helppoa. Näin ollen se ei voi myöskään miellyttää jokaista kuulijaa, sillä yhtyeen uraan mahtuu tunnetusti erilaisia tyylikausia.

Uudelta levyltä kuultiin lopulta vain viisi kappaletta. Niiden esittäminen aiheutti kuulemma pientä hermoilua solisti Jonas Renksessä, mutta eipä moista mistään huomannut. Nopealiikkeinen Birds toimii keikalla todella hyvin, kuten levyversion perusteella voi odottaakin. Toisaalta taas Atrium on sulavalinjaista radiorockia vailla kummempaa substanssia. Sky Void of Starsin vahvuus punnitaan lopulta vasta pitkässä kuuntelussa. Toiseksi eniten kappaleita kuultiin seitsemäntoista vuoden takaiselta The Great Cold Distancelta, joka tuntuu olevan monelle se merkittävin Katatonia-levy. Itselleni kelpasi erityisesti The Fall Of Hearts -albumin jylhänkaunis Old Heart Falls.

Musiikillisesti Katatonian ura on edennyt alkuaikojen death- ja bläkkishapuilusta ensin kohti goottirockia ja sittemmin progemetallia – ja samalla kohti vankkaa ammattimaisuutta.

Yhtyeen nykyisestä tyylistä, jossa tahtilajit vaihtuvat nopeammin kuin kuulija kerkeää seurata, tulevat mieleen jopa vanhan liiton Rush ja Yes, mutta sitäkin enemmän modernit raskaan sarjan progeyhtyeet Porcupine Tree ja Tool. Sanottakoon tämä kuitenkin vain sen vuoksi, ettei musiikista voi juurikaan puhua ilman vertailua. Katatonia on jo sen verran ansioitunut ryhmä, että se alkaa olla taho, johon muita bändejä verrataan.

Katatonian musiikillinen kunnianhimo ja samalla “vaikeus” voi syödä jonkin verran sitä vuorovaikutusta, joka sillä on parhaimmillaan ollut livebändinä, mutta toisille faneille kyseessä on luonnollisen kehityksen tulos. Taustanauhoja (rytmisekvenssejä ja synasoundeja) nykyään keikalla käyttävä yhtye ei ole tästä huolissaan, eikä homman toimivuus jäänyt todellakaan teknisestä suorituksesta kiinni. Nykykunnossaan Katatonia on jopa liian täydellinen.

Lisää luettavaa