KEIKKA
Anette Olzonin Nightwishin vokalistina lokakuussa korvannut hollantilainen Floor Jansen oli lehtitietojen perusteella selvinnyt pestistään yhtyeen uutena keulakuvana mainiosti. Suomalaisyleisö sai todeta saman lähes loppuun myydyllä Hartwall Areenalla.
Jansen osoitti istuvansa yhtyeen tuuliselle laulajanpaikalle jopa paremmin kuin kaksi edeltäjäänsä. Hän hallitsi suvereenisti Tarja Turusen aikaisen vahvasti oopperavaikutteisen materiaalin, mutta ilman kilpasiskonsa kömpelöä rallienglantia. Jansenin ääni istui mutkattomasti myös Olzonin kanssa tehdyn, hieman popvaikutteisemman musiikin lomaan.
Ulkoisilta avuiltaan Jansen on tähän mennessä Nightwishin selkein heviyhtyeen keulakuva. Hänen amatsonihahmonsa on kaikkine metallikliseineen hyvin kaukana Olzonin popprinsessan olemuksesta.
Jansenin määräaikaiseksi kerrottu pesti tullaan mitä todennäköisimmin vakinaistamaan. Hän on jo tässä vaiheessa hitsaantunut saumattomaksi osaksi yhtyettä, eikä bändillä ole luultavammin haluja lähteä edellisen solistivaihdoksen kaltaiseen laulajanhakurumbaan, joka sai jo Spinal Tap –tyylisiä ulottuvuuksia. Tällä kertaa prosessi on käynyt ainakin ulkopuolisin silmin katseltuna kivuttomasti.
Hartwallin keikka osoitti Nightwishin olevan tällä hetkellä kiistatta suurin suomalainen rockyhtye. Tähän riittivät mittareiksi jo pelkät ulkoiset puitteet. Illan esityksestä oli rakennettu dramaattinen ja näyttävä show, jollaista ei ole totuttu näkemään kotimaisilta bändeiltä. Puolitoistatuntinen esitteli suuren maailman tyyliin komeaa pyrotekniikkaa, videokollaaseja ja kekseliäitä lavasteita. Karnevalistinen ilta käynnistyi kutkuttavasti Storytimellä. Repaleisen, ilmavirran mukana heiluvan näyttämöverhon takaa erottuivat aluksi pelkät soittajien silhuetit. Kertosäkeen alkaessa pamahtelivat jo pommit ja esirippu rysähti alas.
Tämän suuremmaksi ei voi käsillä olevien resurssien kanssa tuskin enää mennä. Visuaalisuutensa puolesta yhtye tarjoaa tällä hetkellä kerrassaan nautittavan esityksen.
Nightwish keskittyi soittamaan lähinnä viime vuonna ilmestyneen Imaginaerum–albumin materiaalia. Massiivinen levy soi komeasti, mutta illan selkeimpiä kohokohtia olivat silti ne tunnetuimmat hitit, joita kuultiin kovin niukasti. Viulisti Pekka Kuusiston ja säkkipillinsoittaja Troy Donockley vierailu muutamassa kappaleessa piristi tunnelmaa, mutta heidän mukaantulonsa äityi lopulta hieman monotoniseksi jammailuksi.
ELOKUVA
Keikan jälkeen esitettiin uunituore, Stobe Harjun ohjaama musiikkifantasia Imaginaerum. Jos Floor Jansenin kohdalla odotukset ylittyivät, niin illan filmin kohdalla ne alitettiin komeasti. Neljä miljoonaa euroa maksanut elokuva oli valitettavan keskinkertainen teos, jonka on vaikea uskoa keräävän die hard –fanien lisäksi suurempien yleisömassojen suosiota.
Elokuvan juoni hourailevasta säveltäjästä ja tämän kuolinkamppailusta sairaalapetillä on jo lähtökohtaisesti typerä ja lapsellinen. Melodramaattinen filmi on kaiken kaikkiaan tahmeasti etenevä, epäuskottavia henkilöhahmoja vilisevä sekametelisoppa, joka saa pikemminkin haukottelemaan kuin haukkomaan henkeä. Mahdoton kaava, jolla Nightwishin musiikki toimii, ei pelaa elokuvan kiellä. Se on sääli, sillä projekti on vaikuttanut olevan tekijätiimilleen sydämen asia. Pitää toivoa, etteivät Tuomas Holopainen ja kumppanit ole hassanneet koko omaisuuttaan sen tekemiseen.
KUVAGALLERIA
Teksti: Ville Hartikainen
Kuvat: Timo Isoaho