Jos rehellisiä ollaan, niin en oikein ymmärrä metallimusiikkia. Tai paremminkin hevin mentaliteettia: nihilismiä ja aggressiivisuutta. Myös metallimusiikin estetiikka, soittotyyli, soundit ja rytmikäsitys ovat aina tuntuneet epäkiinnostavilta ja kaavamaisilta. Metallimusiikki edustaa meikälle aina jotakin parodista ja koomista. Ja se, että Suomi on maailman tiheimmin metalliyhtyeillä miehitetty maa, aiheuttaa Nissisen rajoittuneessa ajatusmaailmassa vastustusreaktion.
Metallimusiikin loputtomalta tuntuva invaasio on tavoittanut myös takkutukkaiset pilvenpolttajat. Alkutuntumalta epätodennäköisen ja ristiriitaisen spacerock-blackmetal-tyylin syntymisestä on nähty kutkuttavia esimerkkejä. Bläkkis onkin metallimusiikin lajeista viilein. Sen äärimmilleen viety, teatraalinen goottilaisuus ja musiikillinen avantgardismi ovat anomalia muutoin puritanistisessa metallimusiikkikulttuurissa. Itseironiaa ja mustaa huumoria silti löytää harvoin bläkkis -yhtyeistakään. Teatraalinen vakavuus ja presenssin etäisyys joko lumoaa toismaailmallisuudellaan tai sitten se naurattaa, katsojan ja kuuntelijan huumorintajusta riippuen.
Olin valmis muuttamaan ja kyseenalaistamaan käsitykseni. Yo-talolla olikin enemmän hipin näköisiä partajeesuksia kuin perinteistä metallipäätä. Dj-musiikki oli myös erikoista illan teeman nähden. Elektropoppia, uutta aaltoa ja ambientia kuulee harvemmin tällaisilla keikoilla.
Illan bändeistä aloitti kovassa nosteessa oleva Orassi Pazuzu, jonka itse olin nähnyt aiemmin vuosia sitten. Jo alkumetreillä kävi selväksi, että Pazuzu nykyisessä muodossa on ehtaa fuusiomusaa. Circlen suuntaan kumartavalla, hitaalla jumituksella käynnistyneen alkusetin aikana tunnelma oli leijuvan psykedeelinen. Kitaristi Moitin rankasti efektoitu sähkökitara ja Evillin syntetisaattorit muodostivat addiktoivaa, seittimäistä ambient-mattoa rytmiryhmän groovatessa maltillisesti mutta pahaenteisen kierosti.
Oranssi Pazuzu soveltaa black metalin estetiikkaa hienovaraisesti annostellen ja luo kiinnostavia kontrasteja. Bläkkis kuuluu kappaleiden soinnutuksessa, kitaroiden tremolosahauksessa ja rumpukompeissa. Metallimusiikille ominaista demppausriffittelyä kitaristit eivät silti harrasta käytännössä lainkaan. Tempojen osalta yhtyeen musiikki on miltei doomia.
Yhtyeen kyky ja näkemys siirtyä tunnelmasta toiseen on todella taidokasta. Hienosti rakennetussa setissä kymmenen minuutin dronetus tuntuu tarpeelliselta hengähdykseltä ja luo sopivaa nostetta katharsikselle. Keikan majesteettisena finaalina kuultu Andromeda tyylitteli kuin 2000-luvun Pink Floyd, Syd Barretin maagisen kosketuksen ohjastamana.
Välillä Pazuzun avantgardistinen hämyily kaipaisi lisää dynamiikkaa. Turhaankin pitkitetyt kappaleet kärsivät Yo-talolla rumpujen kehnosta miksauksesta, minkä vuoksi groove jäi turhan ohkaiseksi ja ponnettomaksi. Hypnoottisen ja toistoon perustuvien kappaleiden joukkoon sopisi myös mainiosti muutama nopeampi ja kappale. Ja se örinälaulu – ei ole mun juttu.
Pääesiintyjän paikka oli jätetty yllättävästi Dark Buddha Risingille. Viisikon riveissä vaikuttaa muun muassa kuopatun avaruusrockkopla Galactickan miehistöä, eikä Buddhien olemus ja tyyli ole edellä mainitusta ainakaan ystävällisemmäksi tai helpommaksi muuttunut. Buddhien junnaava ja umpisäröinen psykedelia muistutti paljon Pazuzua, mutta oli vieläkin pakkomielteisemmin koukuttunut doomiin ja jopa stoneriin.
Buddhat pyörivät ympyrää, junnasivat paikallaan, eikä musiikki tuntunut kehittyvän yhtään mihinkään. Keulakuvan virkaa suorittanut sirkustaiteilija ja toinen laulaja korisivat soundilla, josta ei erottanut hevonvittuakaan, ja sian veren valutus kehon päälle tuntui vanhalta Duudsonit-tempulta. Dark Buddha Risingin setti taisi ollakin lähinnä kännistä jammailua. Biisien kiinnekohdat, koukut ja dynamiikka olivat olemattomissa, ja riffit tylsiä. Huono trippi.
Teksti: Sami Nissinen, kuvat: Mikko Meriläinen