Teksti: Lassi Linnola, kuvat: Jussi Talvitie
Festivaalit, koko kauneudessaan ja rumuudessaan, avautuvat vain leirinnästä käsin. Olen vankkumattomasti tätä mieltä, ja siksi tämä reportaasi käyttää merkittävän osan palstatilastaan myös leirielämän ja sen lieveilmiöiden kuvailemiseen. Se on masokistinen matka, joka koettelee niin psyykettä kuin fysiikkaakin.
En vaihtaisi siitä sekuntiakaan.
Ensimmäinen päivä: torstai
Teltan pystyttäminen käy tuskallisen hitaasti. Kaksi kerrosta kangasta, tarkasti kätkettyjä kaarikujia, keskeltä katkeavia lasikuitukeppejä ja vaikeatulkintaisia merkkejä siitä, mihin mikäkin koukku tulee kiinnittää. Urakka on hikinen, mutta lopulta tehty. Provinssi on vasta alussa, mutta tunnelma Camp Provinssin leirintäalueella on sähköinen. Akustisista kitaroista tapaillaan ensimmäisiä epävireisiä voimasointuja ja bajamajastakin löytyy hääkakun kokoinen keko märkää paperia. Kakun kuorrutteista tunnistan röökin ja veren. Vessat ja muut fasiliteettitilat tullaan myöhemmin pitämään suorastaan kiitettävän puhtaina ja jonottomina, mutta sitä en tässä vaiheessa vielä tiedä. Sen sijaan virityn näystä sopivan festarimaiseen tunnelmaan ja suuntaan kohti päälavaa.
Käy nopeasti selväksi, että päälavan ensimmäinen esiintyjä Erika Vikman vannoo jenkkiläisen maksimalismin nimeen: kaikki tehdään niin isosti kuin vain voi. Cicciolina-introraita soi dramaattisen massiivisena, balladit esitetään totomaisen juustoisina ja rumpufillit vyörytetään pitkinä ja kovakätisinä. Yhdysvalloissa tämä on jo pitkään ollut käytäntö – övereimmät livesovitukset kuullaan listaykkösartisteilta, joiden kappaleet soivat radiossa hillityn, elleivät jopa mekaanisen, kuuloisina.
Settiin on koottu Kikan tuotannosta potpuripläjäys, joka tuo mieleen Leidien Hittiputken. Kyseinen kansansuosikki ei ole koskaan avautunut itselleni, vaan toimii enemmänkin karmaisevana esimerkkinä siitä, miten luultavasti kaikesta suomalaisesta iskelmästä on lopulta mahdollista muovailla ikuisesti itseään kirnuavia helvetinkoneita. Mutta Vikman saa kurssin suoristettua potpurin päätteeksi esitettävällä Kikka! -elokuvasta tutulla Kateudella. Äkkiä tribuutista rakennetaankin silta omaan artistiuteen – viekasta, tarinallista ja toimivaa!
Viime vuonna Architects perui keikkansa viime hetkellä. Korvaajaksi otettiin yhtyeen lähikauppaversio In Flames, mutta peruuntuminen oli selkeästi jättänyt jälkeensä valtavat varastot patoutunutta energiaa – sen verran antaumuksella yleisö ottaa yhtyeen vastaan. Brightonin metalcore-ylpeys aloittaa säälimättömän turpaanvedon jo ensitahdeista, eikä löylytys lakkaa kuin vasta kertosäkeessä. Ja sen jälkeisen biisin kertosäkeessä. Ja niin edelleen. Yhtyeen kaava käy selväksi: massiivista riffiä seuraa häijy säkeistö, joka purkautuu nostattavaan puolitempo-kertsiin. Konsepti on kuin festivaalilavoille suunniteltu, mutta hiukan enemmän dynamiikkaa kaipaisi. Sitä onneksi tarjoillaan rivakammissa vedoissa, kuten When We Were Youngissa ja A New Moral Low Groundissa.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että soitannollisesti Architects kuulostaa moitteettomalta. Solisti Sam Carter suoriutuu roolistaan odotetun ilmiömäisesti, ja biisit jytisevät rintakehää myöten. Toki mukana on taustanauhoja, mutta niin kuuluukin olla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä puritaanisiipeä, jonka mukaan niitä ei saisi käyttää. Nauhat ovat osa studiossa nauhoitetun kokonaisuuden tuomista live-ympäristöön. Jos mitään ei tule nauhalta, lopputulos kuulostaa paskalta pubibändiltä. Näin kärjistäen ilmaistuna.
Aion väittää, että Chemical Brothersin sijasta Provinssin torstain todellinen pääesiintyjä on suosionsa huipulla notkuva ranskalaisyhtye Gojira. Woodland Stagen, alueen toiseksi isoimman lavan, eteen on kerääntynyt kihisevä kenttä ihmisiä, joiden katseet ovat nauliintuneet näytöillä kiiluvaan lähtölaskentaan. Laskurin päästessä nollaan alkaa toisenlainen lähtölaskenta, Born for One Thingin jännitteinen introriffi. Pian liekit lyövät, valot sinkoilevat ja kihinä repeää hurmokseksi. Woodland Stage muuttuu hetkessä hengästyttäväksi ja visuaalisesti vangitsevaksi näytteeksi teknisen metallin zeitgeistista. Settilista on odotettu mutta tyydyttävä läpileikkaus yhtyeen edellisestä viidestä albumista – ja on mukana harvinaisempaakin hemmottelua The Art of Dyingin muodossa. Vaikka aluksi solisti Joe Duplantierin vokaalit uhkaavat aluksi hukkua muihin soittimiin, saadaan yläpään miksaus ripeästi kuntoon. Kokonaisuus on omalla tavallaan meditatiivinen: sopivan monimutkaista, sopivan toisteista ja johdonmukaisen armotonta. Happea saa vasta yhteislaulu Chantin aikana.
Silvera-encoren jälkeen olo on hengästynyt ja mukavan epätodellinen. Kävelen kohti leirintää ja katselen hetken sivusta Chemical Brothersia, tuota torstain virallista ja hämmentävää pääesiintyjää. Päälavalla avautuu näkymä kuin happoklubiin ja väljähkön yleisön verkkokalvoja piiskataan mitä näyttävimmillä visuaaleilla. En ole kohdeyleisöä, sillä mielestäni päälava ei saisi missään tilanteessa muuttua klubiksi. Helmiä toimittajasialle, sillä asiaan perehtyneemmät ystäväni kertoivat keikan olleen loistokas. Leirinnässä puin nähtyjä keikkoja seurueeni kanssa ja vetäydyn telttaan kuulemaan odottamatonta lisäkeikkaa: naapuriseurue on muodostanut kahden hengen puhuvan ja laulavan raadin, joka on ottanut öiseksi tehtäväkseen asettaa Viikatteen tuotannon paremmuusjärjestykseen. Helvettiä, totesi Sartrekin muista ihmisistä.
Toinen päivä: perjantai
Toinen päivä on aina reissun paras päivä. Se on herkkää ja kaunista aikaa, jos osaa askelmerkit. Nekin ovat varsin yksinkertaiset. Kakkosaamun juomien tulee olla kylmiä, hyvänmakuisia ja nopeasti tyhjiä. Silloin pääsee kiinni toisen päivän taikaan: eilisen tempoileva humala kesyyntyy krapulaksi, josta vuorostaan rakentuu suupielet kohottava, entistäkin parempi humala. Mieliala on inspiroitunut, juttu lentää ja kaikki paha on päivän päässä. Edellisyön levyraatikin saa ripityksensä seurakunnaltaan. Ojennus on lyhyt, mutta tehokas: ”Se, joka laulaa ens yönä, kuolee.”
Muut toisen päivän askelmerkit liittyvät musiikkiin. Herkässä tilassa mieli ei halaja rokkia, vaan haikeaa tunnelmaa ja koukuttavia melodioita. On kuin Provinssin järjestäjätkin tämän tietäisivät, sillä Woodland Stagen ensimmäinen esiintyjä on Bess.
Toisin kuin Erika Vikmanin kohdalla, tällä keikalla kaikki taustat tulevat live-DJ:n tiedostojen syövereistä. Se sopii kokonaiskuvaan, sillä Bess on kuin vaivihkaa onnistunut tuomaan eurooppalaisen house-maailman suomalaiseen valtavirtapoppiin. Itse artistin ja nelihenkisen tanssiryhmän esiintyminen on alusta loppuun koreografioitu performanssi, joka on vastaan panemattoman tenhoava. Edes Grindr Mayhemin aikana lavalle rullattu tankotanssija tankoineen ei tunnu ylilyönniltä, vaan juuri kokonaisuuteen istuvalta tyylikeinolta. Bess on artistina tuore, mutta esiintyjänä valmis, ja monipäinen yleisökin näyttää tietävän sen.
Anna Puun kohdalla puolestaan yleisö ei tunnu olevan tilanteen ja tosiasioiden tasalla. Päälavan edusta on väljä, ihmiset löytävät paikalle vasta noin puolen tunnin päästä. En ymmärrä asiaa, sillä itse en osaa kuvitella mitään parempaa kuin Anna Puun keikka aurinkoisena iltapäivänä. Mielikuva muuttuu todeksi, kun Juokse Beibi Juokse tunkeutuu lävitseni kaikessa kuulaassa kauneudessaan.
Konserttia ei kestä kuin vartti, kun sarja havaintoja paljastaa itsensä. Havainto numero yksi: Anna Puun yhtye on fantastinen. Jokainen soitettu isku ja sävel palvelee kappaleita, aina taustalauluja myöten. Havainto numero kaksi: Anna Puun kohdalla ei ole väliä, mistä kohtaa tuotantoa kappaleen poimii. Akustinen folk pop -tunnelmointi sulautuu saumattomasti kasarihenkiseen tamppaukseen kuin jonkin näkymättömän punaisen langan yhteen punomana. Havainto numero kolme: olen ollut väärässä. Olen umpimielisessä hölmöydessäni kuvitellut, että tuorein sinkkujulkaisu Rakkaus Tappaa on korni kasaripastissi, varsinainen harha-askel. Saan ihokarvat nostattavan opetuksen, kun huomaan kappaleen kohoavan koko keikan kiintopisteeksi. Vedon jälkeen ystäväni kiteyttää ilmassa leijailevan tunnelman täydellisesti: ”Tältäkö se tuntuu, kun saa kaiken haluamansa?”
Keikan jälkeen alkaa sataa. Sade kestää odotettua kauemmin, tunteja jopa. Ihan sama, meillä on telttoja. Menen kaveripariskunnan teltan eteiseen, muotoilen vessapaperirullista tyynyntapaisen ja alan spurguilemaan. Pääesiintyjä Antti Tuiskun keikkaan on vielä aikaa, mihinkään ei ole kiire. Jossain vaiheessa elinkeinoministeri Vilhelm Junnilakin ehtii eroamaan (lue: saamaan potkut), mutta ilouutinen ehättää korviini vasta myöhemmin. Keskityn joutilaaseen mietiskelyyn.
Mietin, mitä Antti Tuiskusta kirjoittaisi. Niin paljon on artistista jo sanottu. Niin monta kertaa Tuisku on ehtinyt myös toimimaan pääesiintyjänä. Päätösilmoituksiakin on jo useampi. Tällä kertaa päätös on ilmeisesti lopullinen, mutten enää usko siihen. Sutta on huudettu jo liian monta kertaa. Epäilen yhä, että Tuisku palaa vielä. Väliin mahtuu ehkä kouluttautuminen maisema-arkkitehdiksi, mutta sen jälkeen Tuisku ilmoittaa nousevansa itse maisemoimalleen Olympiastadionille.
Nämä ajatukset ovat seuranani yöllä, kun pop-vyörytys alkaa. Tuisku on kiistatta yksi Suomen suurimmista pop-artisteista, todellinen ikoni. Tämä näkyy tinkimättömän harjoitellussa koreografiassa, vaikuttavissa taustavideoissa ja läpi keikan soivassa hittikimarassa. Soundeista päätellen bändikin on paikalla, mutta jossain piilossa. Tanssijatkin ovat epätavallisen vähissä. Tämä on Antin show. Näky on spektaakkelinomainen, mutta spektaakkelin tuntu on tiukassa. Ajoittain jopa rutiininomaisen puolelle lipsahtava esitys rikkoutuu vasta, kun keikan taiteellisempi puoli, Valitulle kansalle omistettu osuus, alkaa. Tuiskun asu on vaihtunut jo monta kertaa, mutta tällä kertaa lavalle ilmestyvä punainen tooga yhteensopivine taustavaloineen säväyttää. Odotetusti myös uraa paketoidaan kliseitä tihkuvaan tilitykseen: matka on ollut pitkä, päätös vaikea, jonkin loppu on jonkin alku – ja niin poispäin. Todellista jäähyväisten tunnelmaa ei silti ole ilmassa. Ehkä yleisökin tietää, että sen aika on vasta myöhemmin, Ruisrockin päälavalla. Kävellessäni jo poispäin Hyökyaalto kuitenkin kantautuu korviini, aidon vilpittömänä ja koskettavana yhteislaulun juhlana.
Kolmas päivä: lauantai
Festivaalin, kuten ryyppyreissujen yleensä, kolmas päivä valkenee kuin paha uni. Tiedän, että sitä tulee jatkumaan koko päivän. Toisen ja kolmannen päivän välillä pään sisäiset mielihyvän markkinat joutuvat kriisiin, josta ei ilmoiteta etukäteen. Edellispäivien aikana tarjottu valuutta muuttuu yhden yön aikana arvottomaksi. On kertynyt niin sanottua viinavelkaa: kolmantena päivänä ollaan jo niin syvissä veloissa, ettei niitä saa enää maksettua takaisin. Hyöty-hupisuhde on romahtanut. Se on kuin yrittäisi sytyttää takkaa märillä puilla. Kielikuvia on monia, mutta totuuksia vain yksi: tänä päivänä mistään ei tule enää hevon helvettiäkään. Tämä tieto takaraivossani avaan teltan vetoketjun ja raahaudun Seinäjoen harmaan taivaan alle.
Päälavalle on jonoa. Jossain vaiheessa toinen silloistakin suljetaan, ettei se luhistu jokeen. Jotkut ovat jonottaneet jopa kuusi tuntia. Haiskahtaa kovasti Käärijältä.
Käärijän tulevaisuudessa riittää spekuloitavaa. Osa keskustelusta on keskittynyt siihen, miten koko kansan sankariksi noussut Jere Pöyhönen aikoo suhtautua niihin faneihinsa, jotka vielä katselevat keikkoja vanhempiensa harteilta. Näkemäni perusteella spekulointi on turhaa. Stand up -koomikon elkein esiintyvä artisti rakentaa vitsinsä kasaamalla kirosanoja valtavaksi pinkaksi, jonka päälle liiskataan vielä muutama ärräpää. Käärijän rivosuista, mutta aidosti hyväntuulista sanailua kuunnellessa käy hyvin selväksi, ettei kansansuosikki aio muuttaa itsessään mitään. Se onkin Käärijässä hienointa – hänen nousunsa on ollut niin räjähdysmäinen, ettei kyyninen ja laskelmoiva koneisto ole ehtinyt hiomaan kulmia pois. Tässä vaiheessa sitä tuskin enää edes halutaan, sillä toimiihan homma näinkin. Keikan kohokohtaa odottaessaan yleisö palkitsee Käärijän riettaat ja itseironiset vitsit raikuvalla naurulla ja aplodeilla.
Niin, se keikan kohokohta. Se onkin se oikeasti spekuloimisen arvoinen asia. Käärijältä löytyy toki aiempaakin tuotantoa, mutta se eroaa tyylillisesti – ja laadullisesti – Euroviisuissa ihastuttaneesta Cha Cha Chasta. Todellinen kysymys kuuluukin, saako Käärijä loihdittua kappaleelle riittävän koukuttavan seuraajan. Mutta toistaiseksi pelataan näillä korteilla. Vähemmän yllättäen Cha Cha Cha kuullaan keikan päätteeksi, kahdesti peräkkäin. Hivenen kyseenalainen, mutta toisaalta kiertelemättömyydessään arvostettava ratkaisu. Ja tyytyväiseltä yleisökin näytti – myös he, jotka saivat 45-minuuttisen setin aikana sanavarastoonsa ainakin kymmenen uutta sanaa.
Provinssin loppuunmyyty lauantai tarjoilee muitakin ilmiöitä. Äärettömän raskasta deathcorea soittava Lorna Shore oli yksi viime vuoden suurimmista metallitapauksista. Näkemäni perusteella en ihmettele lainkaan. Woodland Stagelle asteleva jenkkiviisikko tekee silmieni edessä kuin silmänkääntötempun: marginaalinen, hengästyttävän tekninen ja silmittömän äärimmäinen musiikki muuntuu hetkessä vastustamattoman mukaansatempaavaksi ja helposti vastaanotettavaksi nautinnoksi.
Monet luultavasti lukevat yhtyeen suosion vokalisti Will Ramosin ansioksi. Ramos on yksi alansa tämän hetken ikoneista, ja täysin ansaitusti. Woodland Stagen lavalla Ramos tuottaa äänielimillään ja kielellään jokaisen kuviteltavissa olevan inhimillisen – ja epäinhimillisen – äänen. Niin julmaa, että naurattaa! Huomaan myös pitäväni Ramosista valtavasti. Suorastaan herttaisen oloinen mies huokuu tarttuvaa energiaa ja kuittaa pommien tavoin räjähtävät huudot hyväntuulisilla ”All right” -tokaisuilla. Kun on tarpeeksi kova, ei tarvitse esittää. Toista oli huomattavasti mielikuvituksettomampaa heviä soittaneen Vendedin keikalla, jolla solisti Griffin Taylor säesti jokaista välipuhetta pitkällä rivillä fuckereita ja motherfuckereita. Kuuluu skeneen, mutta kalskahtaa yliyrittämiseltä. Lorna Shore puolestaan hoitaa hommansa rennosti, itsevarmasti ja äärettömän vakuuttavasti. Millisekunnin tarkkuudella nakuttava rumpali Austin Archeykin soittaa blast beatinsa silmät kiinni ja unenomainen hymynkare huulillaan. Tavattoman mukavan oloisia heppuleita.
Illan lähetessä huomaan jälleen karsastavani tämän vuosikerran Provinssin pääesiintyjiä. Kertooko se festivaalin muun tarjonnan laadukkuudesta – vaiko vain omasta ymmärtämättömyydestäni? En nimittäin koskaan ole tajunnut, miksi Ghost on suosittu. Tai edes pidetty. Näyttävän ulkokuorensa alla yhtye on mielestäni hyvin tavanomaista ja suorastaan laskelmoitua kasarirokkia. Kuin markkinointitoimiston luoma paremmin brändätty versio Lordista. Ja vaikka tavallisesti olenkin saatanallisen kuvaston suuri ystävä, Ghostin kohdalla se lähinnä vituttaa. Se tuntuu päälle liimatulta vaaran ja mystiikan elementiltä, jolla ei lopulta ole juurikaan tekemistä itse musiikin kanssa. Älkää kaupallistako saatanallisuutta, saatana vieköön. Yhtyeen salaperäisyyskin mureni sillä hetkellä, kun Papa Emeritus paljastui Tobias Forgeksi.
Mutta kai minä olen vain väärässä, taas. Ghost houkuttelee kokonaisen ihmisvaltameren päälavan eteen ja paidoista päätellen monet ovat juuri tämän takia tänne tulleet. He tietävät jotain, mitä minulle ei ole paljastettu. Havaitsen siitä vain rippeitä: näyttäviä katedraali-visuaaleja, teatraalisia esiintymisasuja ja lavasteita sekä parin tunnin edestä ihan mukiinmenevää pop-rockia. Parhaimmissa tapauksissa livetilanteet avaavat yhtyeen merkityksen ummikoillekin. Tältä keikalta en lähde käännynnäisenä, vaan jatkan taivaltani ymmärtämättömänä. Ehkä joku tulee joskus kertomaan minullekin, mikä tässä on niin hienoa.
Lauantaiyönä on aika hyväksyä muitakin tosiasioita. Tämä festivaali oli tässä. Edessä on levoton yö koiranunta ja teltan pakkaamisen iloton rituaali. Kokemus oli hieno, mutta tiedän, että toipuminen tulee kestämään vähintään puoli viikkoa, luultavasti enemmän. Jokaisen aivokemia on yksilöllinen ja tiedän, että omani yrittää huijata minua synkistelyllään. Krapula saattaa kestää päiviä, mutta iloa riittääkin sitten ensi vuoteen asti.
Häviävän pieni hinta, kun sitä noin miettii.
