Pori Jazz tuntui kolmen välivuoden jälkeen paluulta kotikulmille. Musiikin moninaisuus ravitsi, länsirannikon kesä kasteli, kuivasi ja kasteli taas. Pääareenalla porskuttivat pääasiassa popin nousevat ja laskevat tähdet, Lokkilavalla soi jazz ja niiden välissä osuuspankkiväen sponsoroimana rytmimusiikin kaikki kirjavuus. Juontajat hehkuttivat väsymättä esiintyjien upeutta ja huikeutta ja osuivat välillä oikeaankin.
Torstai eteni enimmäkseen Lokkilavan puupenkeillä. Basisti Kaisa Mäensivun kansainvälinen Kaisa’s Machine esitti lähinnä juuri ilmestyneen Taking Shape -albuminsa vienovireistä ja kuulijaa ystävällisesti hellivää materiaalia. Tasapainoisessa kvintetissä enimmän soolovastuun kantoi saksofonisti Max Zenger, joka esiintyi Porissa myös Globus-yhtyeensä johtajana ja UMO:n riveissä. Olisin saattanut yltyä hankkimaan yhtyeen uutukaisen, jos Jungle Records vielä pitäisi festareilla levytelttaansa. (PK)
”Tämä on erityisen hyvä päivä. Meillä sanotaan, että kun sataa, esi-isien henget ovat kanssamme”, ilmoitti etelä-afrikkalaispianisti Nduduzo Makhathini jossain kohtaa keikkaansa, joka meikäläiselle avasi tämänvuotisen Pori Jazzin. Parituntinen sade jäi festivaalin ainoaksi. Sen jälkeen sää helli. Siis näin länsimaisen valkoisen miehen vinkkelistä.
Joka tapauksessa Makhathini osoittautui niin hienoksi artistiksi kvartetillaan (rummut, kontrabasso, tenori), että alan tsekkailla häntä varmasti netistä. Levyjä on jo monia. Tribaaliviittaan pukeutunut partasuu totesi osuvasti, että ”ensin afrikkalaiset vietiin orjiksi Amerikkaan, sitten sieltä tuli meille takaisin jazzin hahmossa viesti muistuttamaan meitä asioista, jotka emämaassa oli jo osittain unohdettu”. Toisin sanoen Makhathini katselee, juuri niin kuin minäkin, mustaa musiikkia suurena jatkumona ja vuorovaikutussuhteena erilaisten elementtien ja genrejen kesken. Sen kuulikin hänen viettelevän lempeästi spirituaalisessa musiikissaan selvästi. Kun mies välillä loitsusi jossain puheen ja laulun välissä zuluksi, äänikielen olisi voinut yhtä hyvin puhaltaa fonilla. Saarnat olivat täysin valmiita jazz-sooloja.
Pianistina Nduduzo oli kuin McCoy Tynerin zulu-versio. Pääsääntöisesti upean vapaalla tavalla melodinen, toisinaan lyhyillä bluesahtavilla riffeillä groovaten. Ajoittain nuotit pulppusivat kuin lähteensilmästä, kuten Tynerilla usein. Kyllä Tranekin varmaan diggaili tätä yläkerrasta. (JN)
Nduduzo Makhathini. Kuva: Jussi Niemi
Pianisti Nduduzo Makhathinin kvartetti rakensi lokin siipien suojaan oman pyhättönsä, jossa eteläisen Afrikan musiikki palasi kotimantereelle vuosisataiselta Amerikan-kiertueelta. Hän muistutti saarnassaan sanonnasta, jonka mukaan esi-isät ovat sateella kanssamme. Tässä katsannossa Makhathinin manalle menneiksi lähisukulaisiksi lasketaan ainakin hänen maanmiehensä pianisti Abdullah Ibrahim sekä spirituaaliseksi kutsutun jazzin suurmiehet John Coltrane ja Pharoah Sanders. Hartaat ja sielukkaat lauluosuudet palauttivat mieleen lapsuuden lakeudet ja herättäjäjuhlat.
Pilven muotoiset esi-isät purjehtivat pikkuhiljaa siunaamaan sisemmän Suomen eläviä, ja Julian Lagen irtonainen trio pääsi jatsailemaan ilman historian kosteaa painolastia. Sijoitan sävykkäästi ja särmikkäästi soitintaan sormeilevan Lagen kitaristikartalla jonnekin Marc Ribotin ja Django Reinhardtin väliin. Improvisaation imu oli muutamaan otteeseen tempaista hymyilevän musikantin tuoliltaan. Rumpali Dave King komppasi kepeästi ja Jorge Roeder vetäisi päivän nokkelimman bassosoolon. (PK)
Sitten tulikin jo ensimmäinen turhautuminen. Olisin kovasti halunnut nähdä yhden ystäväni usein hehkuttaman Julian Lagen, mutta vielä kiinnostuneempi olin täsmälleen samaan aikaan esiintyvästä Eric Galesista, funky bluesmies kun on. Hyvä väärinpäin kitaraansa soittava Gales — siis kieletkin ylösalaisin — olikin, vaikka ajoittain esitteli taitojaan vähän liikaakin 70-luvun jazz-rock -tyyliin. Bluesit lähtivät kuitenkin tosi tarkoituksella, samoin funk. Do You Know the Bluesissa hyvinkin usual suspectin näköinen Eric kysyi: ”pelkäisittekö mua kadulla, vaikka nyt hurraattekin siellä?” Hänellä on, ymmärrettävästi, mittari aivan täynnä sitä, että poliisi on kuulemma jatkuvasti hänen kimpussaan kadulla ilman mitään todellista syytä.
Tyylin pohja lepäsi vankasti Hendrixissä, mutta oli siinä rutkasti myös Kingejä ja Buddy Guyta. Soittajana Soittajana Gales oli erittäin intensiivinen, fyysinen ja rento, laulajanakin aika hyvä. Lopussa kuultiin Jimin Voodoo Chile, jonka sekaan Eric sirotteli vähän Led Zeppeliniäkin.
Australialainen The Teskey Brothers oli itselleni, ja varmaan kaikille, täysi kysymysmerkki. Hyvin samannäköiset veljekset, kitaristi Sam ja vokalisti-kitaristi Josh, sijoitettiin ennakkoesittelyssä bluesrockiin, mutta todellisuudessa jälki oli häkellyttävän klassista, toki erittäin bluesahtavaa, southern soulia. Oli urut ja kahden naisen torvisektio ja mahtava niukkaeleisyys. Otis Reddingin balladi-osasto tuntui olevan suurin innoittaja, vaikka ainoa cover olikin Ray Charlesin Drowning in My Own Tears. Josh paljastui todella vakuuttavasti sielukkaaksi laulajaksi, jolla tuntui olevan luonnostaan tyystin musta ääni. Jakelussa ei ollut minkäänlaista pinnistelyä ja kundi tuntui vaipuvan lähes transsiin tuskaisimmissa biiseissä. Aussit olisivat olleet aivan killeri, jolleivät järjestään hitaat biisit olisi hiihtäneet niin kapeaa latua. Lopulla sentään kuultiin yksi hiukan nopeampi ja jotenkin modernimmin funky numero, joka olikin omaperäisyydessään ehkä setin paras veto. (JN)
The Teskey Brothers. Kuva: Jussi Niemi
Australiasta asti merten ja mannerten yli lentänyt The Teskey Brothers ottaa vaikutteensa southern rockista ja saman seutukunnan soulista. Pitkätukkaisia veljeksiä nähtiin kaksin kappalein, mutta bändin pääluku nousi kaiken kaikkiaan kahdeksaan. Miehekkään keskitempoisen todistuksen vaikutuspiirissä olisi voinut viipyä pitempäänkin, ellei Dave Holland New Quartet feat. Jaleel Shaw, Kris Davis & Nasheet Waits olisi vetänyt takaisin Lokkilavalle. Tampere Jazz Happeningissa monesti havainnoitu Holland ei pettänyt nytkään, ehkäpä uusi nelikko hieman yllättikin tavallista ronskimmalla otteellaan. (PK)
Dave Hollandin New Quartetia ehdin kuulemaan kolmisen kappaletta ja se kuulosti minun korviini selvästi kiinnostavammalta kuin (turhan kohteliaan oloinen) vanha versio Lionel Loueken kanssa. Eniten minuun vetosi altisti. Jaleel Shaw soitti eräänlaisella, ikään kuin hiukan salaillen ”kiperällä”, post-bop –otteella. Sointi oli sielukas ja hänellä oli oikeasti jotain sanottavaa. Nelikon svengi oli moitteetonta, vaikka hikoilua vältettiin nytkin.
Päälavalla nykyisin jazz-laulajien kärkeen luokitellut Kurt Elling veti, kenties sateesta johtuen, vähän liiankin leppoisaa ”koko perheen” linjaa eikä särmää tullut edes kitaristi Charlie Hunterista, vaikka olen häneltä aikaisemmin kuullut oikein kuranttia menoa.
Pepe ja Saimaa paneutui nuorisokuoron ja soittokunnan avittamana taannoiseen hienoon yhteisalbumiinsa ja pesi Ellingin bändin toiminnan mennen tullen, jos sallitte näin törkeän vertailun. Pepe on todella komeassa kuosissa sekä laulullisesti että fyysisesti, ja yhtä jäyhä kuin aina. Onneksi hänellä on jäyhästi ironinen huumorintajukin. Kitaraa kunnialla pelanneen Matti Mikkolan kysyessä, onko hän nauttinut tästä keikasta, Pepe vastasi hiukan vaivaantuneen kuuloisesti: ”Ihan ok tää on ollut.”
Mutta lopuksi tuli Tom Jones ja kerta kaikkiaan näytti ne kuuluisat närhen näpyttimet! Jos joku vielä ajattelee, että nyt 83-vuotias walesiläinen on nostalgiaan luottava ”harmiton viihdelaulaja” niin tehdään nyt aivan selväksi, että hän on ihan jotain muuta. Voisi melkein sanoa, että joka osastossa. Vähän on tietenkin painoa tullut eikä Tom ole niin ketterä kuin nuorempana, mutta ääni ei ole rapistunut tippaakaan, eikä henki. Usein iästään vitsaillut ukko lauloi sellaisella powerilla, että useimmat kilpailijat eivät ole vastaavaan pystyneet missään iässä. Joka biisissä — jotka edustivat lukuisia eri genrejä gospelista, countrysta, soulista ja bluesista moderniin danceen ja eräänlaiseen psykedeliaan — Mr. Jones kaivautui laulun ytimeen ja toi sen sielun meille suurenmoisella rakkaudella ja nöyryydellä.
Kahden kitaran ”rock-bändi”, jonka kiipparisti soitti sopivissa paikoissa haitaria, oli silkkaa murhaa ja esimerkiksi Princen Kiss funkympi kuin viime viikon kalsarit. Mahtava lisä oli sähäkän coolisti toteutettu video-politiikka isoilla screeneillä ja Tomin vieläkin walesilaisella aksentilla kertomat tarinat, kuten lopussa se, kun Elvis (siis Presley) oli molempien ollessa kiinnityksellä Las Vegasissa pyytänyt Tomia mukaansa vapaailtana Chuck Berryn keikalle. Chuckin vetäessä täyttä häkää lauteilla, Elvis oli osoittanut häntä ja todennut Tomille: ”Siinä on rock’n’rollin todellinen kuningas!”
Tarinan jälkeen Tomppa päätti liki parituntisen esiintymisensä encoren huikeasti rokanneeseen Johnny B. Goodeen. Jumaliste, nyt kaikki ylös ja nostakaa niitä hattuja My Man Tomille! (JN)
Tom Jones. Kuva: Jussi Niemi
Päälavan esiintyjien kuulostelu jäi kursoriseksi. Erja Lyytisen osuus lämmitti varmasti kitaratykityksen ystävien iltapäivää. Itsesuojeluvaisto ajoi sateensuojaan Kurt Ellingin (laulu) ja Charlie Hunterin (kitara) lupaavasti alkaneen setin ajaksi. Pepe Willbergin laulua ei voi kyllin ylistää, mutta vedosta Saimaan solistina puuttui Jukka Eskolan bändin kanssa tehtyjen konserttien taika. Tom Jones sävähdytti Porissa tasan 12 vuotta sitten juurevalla ohjelmistollaan. Mieleen jäi erityisesti riemukas versio The Metersin Hey Pocky Way -klassikosta. Tällä kertaa setti rakentui paljolti tutuista hiteistä, joiden lomassa saatiin Dylanin One More Cup of Coffee ja Cooderin Across the Borderline. Walesin kissapedon laulukalusto on yhä priimakunnossa. Pitkän tien tarponut tähti ei ota itseään liian vakavasti, mutta suhtautuu musiikkiin kaikella kunnioituksella. (PK)
Teksti: Pauli Kallio, Jussi Niemi, kuvat: Jussi Niemi, Pori Jazz