Taianomaisia hetkiä Törnävänsaaressa – Raportti Provinssin juhlavuoden päätöspäivältä

Teksti: Vilja Vainio, kuvat: Sami Lommi

On lauantainen alkuiltapäivä, kun hyppään festaribussiin Seinäjoen keskustassa ja aloitan matkan kohti Törnävänsaaressa järjestettävää Provinssia. Bussi täyttyy pysäkki pysäkiltä kukkaseppeleisiin, glitteriin ja eläinhaalareihin sonnustautuneista ihmisistä ja tunnelma on hyväntuulisen odottava. Vielä viikon alussa luvatusta 12-asteisesta kaatosateesta ei ole tietoakaan ja Provinssi-lauantain sää on lähes optimaalinen, puolipilvinen 15 astetta.

Viimein bussi on perillä ja edessä aukenee jo festarin porteille päästessä lumoavan kaunis liilan ja vaaleanpunaisen sävyttämä näkymä. Puista riippuvat tuhannet kangassuikaleet, joessa kelluvat origamijoutsenia jäljittelevät suuret puurakennelmat sekä ympäri festarialuetta sijoitetut taideteokset ja Vallilan perhosprintit luovat yhdessä satumaisen tunnelman. Ehkä tämä on se Provinssin taika.

Kauniin miljöön hämmästelyn jälkeen otan suunnan kohti päälava Mainland-stagea, jossa esiintyy Reino Nordin. Lavan koristeina toimivat Nordinin omilla kuvilla ja videopätkillä ladatut screenit, joiden värisävyt vaihtelevat kappaleesta toiseen. Eikä visuaalisuuden lisäksi auditiivisessakaan puolessa ole huomauttamista: hetken aikaa keikkaa kuunneltuani totean, että mies ei tosiaan laula hassummin livenäkään. Eturivistä kuuluu jopa ihastunutta kiljuntaa, kun Nordin elävöittää Kosketa-kappalettaan kävelemällä lähemmäs yleisöä ja antaessaan vapaan kätensä vaeltaa läpi lavalle kurottavan käsimeren. Festaripäivä on kuitenkin vasta aluillaan ja mielenkiinto kiertää festarialuetta tarkemmin suuri, joten hetken aikaa Nordinia kuunneltuani on aika suunnata seuraavaan paikkaan.

Aurinko purkissa

Saarikierroksen jälkeen kävelen kohti kakkoslava Woodland-stagea, jossa Atomirotan on pian määrä aloittaa. Ja se totta tosiaankin aloitti! Solisti Rotta (oik. Mikko Sarjanen) saapuu lavalle nimittäin sellaisella vauhdilla, että hetken aikaa tuntuu kuin yleisö voisi kaatua kumoon hänestä säteilevän energiakentän tieltä. Ihmisiltä tuntuukin ottavan muutama kymmentä sekuntia tajuta tilanne, mutta kun solisti pomppii lavalla kappale toisensa perään hiestä märkänä, leveä hymy kasvoillaan, on yleisön helppo ottaa hyvä meno vastaan. Sarjasen liikehdinnän sähäkkyyttä ei voi ylikorostaa, ja muutaman kappaleen vedettyään solisti kuittailee itsekin ”pienestä alkujumpasta”.

Kokonaisuutena keikka on todella nautittavaa seurattavaa: yhtyeen draivi on mieletön ja soundit niin iloisen täyteläiset, että ne pystyy lähes nappaamaan ilmasta itselleen ja laittamaan sävelistä muodostuvan auringon talteen purkkiin lohduksi pimeitä talvi-iltoja varten. Livenä toimivat vielä ehkä levyversioitakin paremmin Hima taas ja Ne rykii kel on räkää. Viimeisenä soitettu Aurinkoon kuitenkin viimeistelee koko keikan ja jättää ilmaan toiveikkaan, täyttyneen tunnelman.

Taiderockia ja tuulenpuuskia

Radio Helsinki -lavalla esiintyy seuraavana tamperelainen Mara Balls. En ole nähnyt yhtyettä aiemmin livenä, enkä sen vuoksi tiedä lainkaan mitä odottaa. Mutta kuten keikan jälkeen saa taas kerran todeta: kaavamaisten ennakkokäsityksien puuttuessa tulee aina yllättymään. Ja useimmiten vieläpä positiivisesti.

Lavalle saapuessaan Mara Ballsilla, eli Maria Mattilalla on kasvoillaan raju valkoinen maskeeraus ja nenällä keikkuvat suuret pyöreät aurinkolasit. Vakiotrion lisäksi lavalla on myös paidatta esiintyvä, jonkinlaista pientä lyömäsoitinta soittava Kalleksi esitelty mies, jonka rooliksi paljastuu keikan edetessä performanssitaiteen esittäminen. Yhtyeen soittaessa Kalle muun muassa käy irrottamassa takaseinästä roikkuvan kirkkaankeltaisen lakanan, johon on kirjoitettu yhtyeen nimi punaisella, Pink Floyd -henkisellä fontilla. Keikan aikana lakana muuttuu niin viitaksi kuin näyttää leijailevan itsestään ympäri lavaa miehen pingottaessa lakanan käsiensä välissä ja piiloutuessa samalla itse sen taakse.

Yhtyeen esiintyminen on hypnoottista, ehkä jopa albumeita progemaisempaa, eikä edes ajoittain navakkoina puuskina tuivertava tuuli saa puhallettua pois sitä huumaavaa seesteisyyttä, joka hiekkakentän yllä leijuu. Paras livenä esitetty kappale on yhtyeen tämän vuoden alussa julkaistulta ep:ltä löytyvä Mihin ne menee. Samainen veto oli itse asiassa myös kyseisen kappaleen ensiesitys.

Päivä jatkuu toisella indierock-yhtyeellä, sillä päälavalla on seuraavana vuorossa Pariisin Kevät. Festarialueelle on silmämääräisesti tarkasteltuna saapunut selvästi enemmän ihmisiä ja myös tunnelma tuntuu nousseen ihmismäärän mukana.

Pariisin Kevätkään ei petä livenä, vaan se saa yleisön tanssimaan kesäisen kuulaassa iltapäivässä jo ensimmäisistä kappaleista lähtien. Minun ja muiden Pariisin Kevään vanhemman tuotannon ystävien pettymykseksi keikalla kuullaan kuitenkin varsin vähän yhtyeen alku-uran suurimpia hittejä. Viimeiseksi kappaleeksi ympärilläni yleisössä veikattu Kesäyö jäi esimerkiksi kokonaan soittamatta, samoin Tämän kylän poikii. Viimeisenä kappaleena kuultiin lopulta Vielä vähän matkaa tähtiin. On tietysti ymmärrettävää, että viime vuonna uuden levyn julkaissut yhtye haluaa soittaa keikoillaan mahdollisimman paljon uutta materiaalia, mutta parin hittikappaleen lisääminen setlistiin, erityisesti kun kyseessä on festarikeikka, olisi nostanut keikan vielä korkeammalle tasolle.

Onpa raskasta. Elämä, siis.

Nainen seisoo lavalla pukeutuneena mustiin vaatteisiin ja vihreään pipoon, jonka alta pilkottavat puoliksi mustat ja valkoiset hiukset. Yhtye hänen takanaan on pukeutunut värimaailmaan yhteensopivasti musta-valkoraidallisiin juhlapukuihin. Vesta katsoo yleisöön hämmästyneenä ja hieman jännittyneenä, minkä hän itsekin myöntää. Mutta kun hän alkaa laulaa, ei jännitys kuulu lainkaan hänen äänestään, joka soljuu ulos puhtaana ja levollisena.

Muutaman kappaleen jälkeen Vesta toteaa hymyillen: ”Onpa raskasta”, minkä jälkeen hän pitää pienen tauon ja jatkaa ”Elämä, siis”. Vesta kysyy yleisöltä myös, laulaisiko se Sun kadun kertosäkeen, jos hän pyytää – eikä sitä olisi edes tarvinnut kysyä, sillä yleisö laulaa kappaleet mukana täysin pyytämättäkin.

Vestan esiintyminen on vähäeleistä, ehkä jopa hieman epävarmaa, mutta keikan loppua kohden hän näyttää rentoutuvan ja esimerkiksi tanssii itsekin kappaleiden mukana. Tuntuu, kuin Vesta olisi vielä hämmentynyt suosiostaan, mikä voi olla tottakin, ja tämä heijastuu keikan kulkuun tarkkaan harkittuina välispiikkeinä ja hillittynä esiintymisenä. Toisaalta hänen musiikkityyliinsä eivät mikään valtavat revittelyt ja sirkustemput sopisikaan ja pieni haparointi tulee hioutumaan esiintymisestä varmasti pois kokemuksen myötä. Hyvin Vesta kuitenkin laulaa livenä: itse asiassa todella hyvin. Ja siihen tosiasiaan suhteutettuna ovat ulkoiset puitteet täysin toisarvoisia.

Räppiä, rockia ja räppirockia

Päälavalla aloittaa seuraavana skotlantilainen alternative rock -yhtye Biffy Clyro, jonka kitarointi ottaa yleisöltä luulot pois heti ensikuulemalta. Aluksi kimonossa esiintynyt Simon Neil heittää silkkikankaisen asusteensa ensimmäisen kitaranvaihdon yhteydessä sivuun ja näin sekä bändin solisti että basisti James Johnston rokkaavat molemmat keikan loppuun paidatta viileästä kelistä huolimatta. Parhaiten livenä toimivat Mountains sekä Black Chandelier, ja yhtye kiittelee yleisöä läpi keikan vuolaasti niin suomeksi kuin englanniksikin korvaan mukavasti solisevalla skottiaksentilla.

Seuraavaksi asetan tavoitteekseni katsoa hetken aikaa ruotsalaista extreme metal -yhtye Meshuggahia ja jatkaa siitä Paperi T:n keikalle.

Soundi-teltan jo valmiiksi tiivis ja lämmin tunnelma tuntuu pakkautuvan entisestään, kun Meshuggah avaa keikkansa rujoa energiaa puskevilla kappaleillaan, joita säestää äärimmäisen vahva ja hienosti toteutettu valoesitys. Valot vaihtelevat kappaleesta toiseen, mutta parhaiten jäivät mieleen lukuisat ristikkäiset, oranssit ja siniset valospotit, jotka kohdistettiin suoraan kohti yleisöä. Myös wall of death -pitti saatiin syntymään ja teltasta poistuessani huomaan, että sen ovella on vielä pitkä jono odottamassa sisäänpääsyä täyteen ahdettuun telttaan. Harmillista jonottajien kannalta, sillä teltan puserretussa ilmapiirissä tuntui olevan juuri oikeanlainen tunnelma näin raskaan keikan vetämiseen.

Siirtyminen teltasta kakkoslavalle on melkoinen siirtymä tunnelmasta toiseen: raskassointinen, tummanpuhuva adrenaliini vaihtuu kevyempiin taustoihin ja ajatuksia herättäviin sanoituksiin. Ja ehkä juuri tämän ristiriidan ansiosta jokin Paperi T:n esiintymisessä tyynnyttää ja osuu siihen tiettyyn pisteeseen sisimmässä, johon musiikki aina silloin tällöin sattumalta osuu. Räppärin oivaltavia lauseita ja liikehdintää lavalla voisi seurata loputtomiin, ja keikka tuntuukin ottavan aikahypyn, sillä yhtäkkiä on jo viimeisen kappaleen vuoro. Mutta kuten jo kyseisen kappaleen otsikko kertoo: kaikki on hyvin.

Tämä hypnotisaatio jatkuu toisessa muodossa superyhtye Prophets of Ragen (mm. Rage Against the Machine ja Audioslave) päästessä esiintymisvuoroon päälavalla. Mitään alkulämmittelyjä ei keikalla kaivata, sillä yhtye täräyttää heti lavalle astuessaan sellaisen raivolatauksen, että yleisö on myyty. Kappale toisensa jälkeen saa ihmiset hyppimään musiikin mukana ja myös perinteiset yleisön ”kyykytykset” ja oikealla hetkellä ylös hyppäämiset nähdään.

Näennäiseen hauskanpitoon sisältyy kuitenkin myös sanoma. Yhtye ottaa esimerkiksi poliittisesti kantaa Yhdysvaltain politiikkaan, kun Tom Morellon kitaran takapuolelta paljastuu – miehen soittaessa kitaraa suullaan – teksti ”Fuck Trump”. Osalla yhtyeen jäsenistä on myös Donald Trumpin presidentinvaalikampanjaa jäljittelevä punainen lippalakki, jossa lukee ”Make Seinäjoki rage again”.

Jossain välissä keikkaa lavalle karkaa myös innokas fani, jonka järjestysmies juoksee pian kiinni ja taluttaa lavan sivuun. Tämän välikohtauksen lisäksi jo kävellessäni kohti Woodlandia ja Arch Enemyn keikkaa, ohitseni ampaisee kirkuvia ihmisiä takaisin kohti lavaa, kun ilmoille kajahtavat Killing In The Namen ensisävelet. Nämä jos mitkä ovat todisteita siitä, että yhtye sai vastaanottajissaan aikaan melkoisen hurmostilan.

Velho ja leijona

Arch Enemy vetää keikkansa alusta loppuun rautaisella ammattitaidolla. Erityisesti solisti Alissa White-Gluz on lavalla kuin kala vedessä ja voi vain ihailla, kuinka luontevasti hän liikkuu, moshaa ja laulattaa yleisöä. Solisti taikoo myös parilla kädenhuiskaisulla lavan eteen pyörivän pitin, joka laajenee keikan loppua kohden aina vain suuremmaksi. White-Gluz on selvästi koko bändin sydän, naarasleijona, jonka raastavan kaunista lauluääntä kuunnellessa ehtii lähestulkoon unohtaa koko muun bändin olemassaolon.

Esiintymisen puolesta mitään ei jäänytkään hampaankoloon, mutta laulun olisi saanut ehkä miksata joissain kappaleissa vielä enemmän pintaan, sillä välillä solistin ääni meinasi hukkua voimakkaana vyöryvän musiikin alle. Loppusummana meno keikalla on kuitenkin kuin lumivyöry, joka peittää rytinällä alleen pikkuvirheet.

Provinssin lauantai päätti kolmipäiväisen, 40 vuoden varhaiseen keski-ikään ehtineen festarin tämän vuoden osalta. Koska lauantaille osui myös Helsingissä samaan aikaan järjestettävä Pride-kulkue, ottivat esimerkiksi Atomirotta ja Pariisin Kevät välispiikeissään kantaa tasa-arvon puolesta. Näiden lisäksi poliittista sanomaa ajoi itsetarkoituksellisesti luonnollisesti myös Prophets of Rage.

Mutta oli musiikin ja politiikan yhdistämisestä sitten mitä mieltä tahansa, on ainakin yksi asia kiistaton: Törnävänsaaressa on taikaa.