Uusi Tampere -reportaasi: Villi ja viettelevä Iris Gold, maanmainio Arppa ja monta muuta kovan luokan keikkaa

Iris Gold.
Miikka Varila

Uusi Tampere
Hiedanranta, Tampere
22.–23.7.2022

Teksti: Jussi Niemi
Kuvat: Miikka Varila/Uusi Tampere

Uusi Tampere on järjestetty hiukan pienempänä jo kolme kertaa Tampereen Hiedanrannassa, jonka vanhalle tehdasalueelle ollaan rakentamassa kokonaan uutta, lupausten mukaan modernisti vaihtoehtoista kaupunginosaa. Muutostila siirsi festin tänä vuonna lähes täysin ulkotiloihin, jotka osoittautuivatkin varsin mainioiksi, vaikka sade vähän välillä kiusasi. Katettuja tiloja onneksi löytyi.

Tehtaan jäljiltä yhä pystyssä olevat valtavat tiiliseinät mahdollistivat sen, että kolme päälavaa oli voitu sijoittaa hyvin lähekkäin eikä ääni vuotanut lavalta toiselle juuri ollenkaan. Soundien vuotaminen on jatkuva ongelma monella festarilla.

Neljäs tila oli sisällä, hyvin lähellä sekin. Se oli omistettu dj-meiningille ja osittain muullekin oheistoiminnalle. Yleisölle oli auki myös pari taiteilija-ateljeeta, joissa taiteilijat itse olivat läsnä esittelemässä ja myymässä teoksiaan.

Niitä vastapäätä sijaitsivat ruokakojut, joiden tarjonta oli parhaimmillaan erittäin hyvää. Kasviksilla mentiin täysin. Makkaran salakuljetuksesta rangaistiin ankarasti… No, ei vaiskaan.

Ohjelma oli erittäin tiivis: yksi bändi aloitti heti kun toinen lopetti. Linja oli melko samanhenkinen kuin Sidewaysilla, eli painottui uuteen poprock- ja elektromusaan etnisempiä virityksiä pois sulkematta. Jazz oli kokonaisuudessa turhan vähissä, samoin funk ja blues.

Kerkesin paikalle katsastamaan Saharan aavikkobluesosaston uuden tulokkaan Etran de L’Aïrin vedon, joka paljastui erittäin samanlaiseksi kuin juuri Porissa näkemäni Mdou Moctar. Kokoonpanokin oli täsmälleen sama: rumpusetti, sähköbasso ja kaksi sähkökitaraa.

Samankaltaisuus juontunee siitä, että molemmat bändit ovat Nigeristä siinä missä useimmat tuaregipumput (ainakin toistaiseksi tunnetut) tulevat yleensä Malista. Molempia orkestereita vaivaa sama tauti: draivi on kova, mutta alusta loppuun mennään samalla vaihteella ja hypnoottisen riffin ajamia biisejä on vaikea erottaa toisistaan. Rumpali löi niin kovaa, että laulu jäi sivuseikaksi kitaroiden korostuessa. Soolokitaristi sentään soitti kirkkaammalla soundilla kuin äreämpää sointia suosinut Moctar.

Jos kovaan menoon oli helppo tempautua mukaan, niin toisaalta tällä otteella menetetään hienoja nyansseja ja sitä lumoavan herkkää mystiikkaa, joita esimerkiksi Tinarivenillä ja Imarhanilla on yllin kyllin. Se puoli vain vilahti lähinnä laulajan soittamissa upeissa mutta lyhyissä introissa. Niiden jälkeen likimain sama, kylläkin erittäin tehokas riffi alkoi jauhaa. Tuli mieleen, että olisiko joku ohjeistanut Nigerin miehiä, että länsimaailman festareilla pitää soittaa kovaa ja ”rokata”, muuten yleisö lähtee kaljalle?

Kuulemani ja lukemani perusteella odotin suhteellisen paljon M:ltä, mutta ei Minja Koski orkestereineen täysin onnistunut odotuksiani lunastamaan. Iso osa ohjelmistosta painottui hänen tänä vuonna julkaisemaansa albumilliseen vanhoja 1950–60-lukujen Suomi-iskelmiä. Ne biisit ovat meikäläisellä juurtuneet DNA:han, joten voi olla, että lievä tyytymättömyyteni menee osittain sukupolvikokemuksen piikkiin.

On aina jännittävää kuulla uudenlaisia sovituksia vanhoista biiseistä, mutta nyt sovituksissa ei uskaltauduttu paljon minnekään. Toki ne kuulostivat varsin erilaisilta tämän päivän popbändin soittamina. Fiilis jäi kuitenkin kovin miedoksi, eikä sitä auttanut tähden ultranasaalisti hentoinen laulusoundi, vaikka bändi soitti ihan hyvin. Ironista kyllä, minulle show’n parasta antia olivat M:n omat biisit, jotka eivät olleet lainkaan hullumpia.

Arppa.

Sitten oli vuorossa Arppa, joka ylitti odotukseni reippaasti. Hänellä on aivan kivenkova bändi, ja Arppa oli nimenomaan osa bändiä enemmän kuin ”vain” solisti. Usein hän soittikin kiippareita. Meininki oli aseistariisuvan rentoa, ja koko ajan otettiin piristäviä riskejä. Koko yhtye soitti todella hyvin, vaikka kitaristi sai kenties eniten huomiota yllättäviä soundeja ja kuvioita vaalivien soolojensa vuoksi.

Aivan mahtavia olivat myös muutamat pitkähköt, sanoisinko salaa jatsikkaat instrumentaalijaksot, joihin Arppakin osallistui. Yhdessä niistä käytiin paljon tavanomaista hypnoottisemmassa discossa. Johtajan fraseeraus ja laulusoundi hiukan hämmensi, kun Jukka Nousiaisen — missasin hänet nyt, mutta näin äskettäin loistavan keikan Klubilla— kovana fanina en voinut olla huomaamatta, miten jukkamaiselta Arppa kuulosti. Mahtisetti joka tapauksessa!

Bad Sauna mellasti vankassa Nirvana-hengessä: vähän aikaa soitetaan hiljaa, sitten yhtäkkiä täysillä. Tätä syndroomaa on kansainvälisesti ollut liikkeellä jo pitkään ja olen vähän kyllästynyt sen yllätyksettömyyteen. Tavallaan meno oli sympaattisella tavalla poikamaisen reipasta, mutta en kuullut mitään, mitä en olisi jo monesti aikaisemmin kuullut.

Heti tiiliseinän takana tunnelmoi Amuri. Lapsuusvuosieni seutujen mukaan nimetty orkka viljelee biiseissään minun pirtaani vähän liiaksi tietynlaista ”luovuttaneen oloista” alakuloa, vaikka yllättävänkin kovaa tulleessa soitossa oli kyllä särmää ja tiukkuutta. Nätit melodiat kuulostivat Kasevan päivitykseltä.

Illan päätti 22-Pistepirkko vetämällä selvästi paremman keikan kuin äskettäin Sidewaysissa. Yllättävän vähän jätkät esittivät uusia biisejään, joita olisin halunnut kuulla. Hidas ja intiimi alku sekä lopun Link Wray -klassikko Rumble edustivat niitä intensiivisiä Pirkkoja, joista olen aina kovasti tykännyt, mutta keskellä fiilis oli vähän rutiininomainen. Silloin tuli mieleen, että bändin pitäisi kenties tehdä selkeä päätös pakottaa itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ei välttämättä helppo tehtävä, mutta se toisi varmasti uutta virtaa.

Lauantaina alkoi sataa kaatamalla, kun olin hyppäämässä pyörän selkään ja kohti Hiedanrantaa. Vaihdoin pitkin hampain autoon. Perille päästyä sade oli loppunut, ja Linda Fredriksson Juniper avasi päivän lupaavissa oloissa. Keikka oli erinomaisen tunnelmallinen ja miellyttävä. Tavallaan selkeästi jazzia, mutta samalla musiikki oli löytänyt sen puitteissa aivan oman pikku territorionsa.

Linda Fredriksson Uniper.

Linda puhalsi baritonisaksofonia ja alttoa, yhtä verkkaisen intensiivisesti molempia. Paitsi että levystä poikettiin välillä vähän villimpiinkin free-maisemiin, mikä oli pelkkää plussaa ja laajensi kokonaisuuden ilmettä. Sitten sade teki comebackin tositarkoituksella, ja pienen sinnittelyn jälkeen keikka jouduttiin keskeyttämään, kun lujaa tuleva vesi uhkasi päästä monitoreihin ja myös hienosti sooloilleen Tuomo Prättälän koskettimiin. Kamoja alettiin kiireesti siirtää lavan reunasta kauemmas, ja sateen hellitettyä bändi palasi vielä vetämään yhden kauniin numeron.

Urbaanin taiteen ympäröimällä Graffitilavalla operoi toinen suosikkiartistini, tamperelainen Laura Moisio pätevän bändinsä kanssa. Hänen puoliakustinen folk-rockinsa muistuttaa 1960–70-lukujen taitteesta jotenkin kilpailijoitaan vakavammalla ”puhtaudellaan”. Nyt Laura soitti akkarin lisäksi myös sähköpianoa ja lauloi niin korkealta, että vähänkään ylempää sen olisivat kuulleet vain koirat. Vaikka ohjelmistoon kuului täysin maaginen Tule tänne niin kerron, en jostain syystä päässyt täysin setin ytimeen. Kenties syy oli siinä, että Lauran superintiimit ja herkät laulut eivät yksinkertaisesti ole parhaimmillaan ulkona festareilla, vaan niitä pitäisi kuunnella pienen klubin suojissa. Tuntui myös, että bändin salainen ase, multi-instrumentalisti Markus Pajakkala, oli nyt tavanomaista reilusti vähemmän esillä, kitaristi Lauri Myllymäestä puhumattakaan.

Oli kiinnostavaa nähdä hyvin pitkästä aikaa taas Scandinavian Music Group. Biisit olivat järjestään hyviä, mutta jakautuivat kahteen selvästi erilaiseen osastoon. Ajattomimmillaan yhtye oli, kuten aina, puoliakustisissa folkahtavissa biiseissä. Sen sijaan se toinen ysärihenkisempi laita aiheutti hiukan närästystä, kun rumpali takoi konemaisen suoraviivaisia komppeja liian kovaa ja syntikka päästeli sitä äärimmäisen keskitien stadionhuttua, jota palavasti vihaan.

Käytetäänkö noita soundivärityksiä kylmästi kaupallisista syistä, vai onko Joel Melasniemen ja Terhi Kokkosen maussa tapahtunut jokin lipsahdus, vai mistä syystä? Tuollainen soundipolitiikka yksinkertaisesti nakertaa bändin persoonallisuutta ja asettaa sen päättymättömään, valtavirtaisempaan riviin. Ei jatkoon! Sekin vähän harmitti kun Miikka Paatelaisen pedal steelistä ei kuulunut juuri mitään. Entisellään onneksi oli Kokkosen sisarusten lämminhenkinen toisilleen laulaminen. Vanhempi sisko Terhi muuten näytti ihan 1950-luvun elokuvien elegantilta diivalta, vaikkei diivasti käyttäytynytkään.

Jostain kumman syystä olen onnistunut välttämään värikästä naamiota käyttävän Evil Stöön keikkatoiminnan. Oma tappioni, koska se puri kovaa, joskin kunnon huumorilla. Stöö on paaluttanut itselleen ihan oman karsinan, vaikka suosii äänenmuuntajaa ja tietty yhteys räpin vasempaan laitaan on vankka. Valtaosasta riimejä sai selvää, ja ne paljastivat äijän todelliseksi verbaalilahjakkuudeksi. Hykertelin ääneen sellaisille riveille kuin ”pidän tätä hiusverkkoo vaan siks, ettei ajatukset karkaa”.

Pelkistetyissä biiteissäkin oli parhaimmillaan hyvin hypnoottisesti avant-funky imu, eivätkä nauhalta tulleet amerikkalaisen räpin insertitkään pilanneet mitään. Kaiken räävittömyyden alla aisti sitä aitoa ärtymystä ja huolta, jota nykytodellisuuden korneimmat puolet ihmispolossa aiheuttavat. Ei mitenkään alleviivattu mutta silti selvä särmä kuitenkin antoi voimia jatkossakin sabotoida systeemiä siellä missä se kerta kaikkiaan on väärässä. Hyvän puolesta: mental gangsta!

Graffitien loisteessa saatiin tutustua itselleni täysin uuteen Louie Bluehun ja bändiinsä. Kyse oli modernista R&B:stä. Nuori kundi lauloi hyvin eikä koko hommassa ollut periaatteessa muuta vikaa kuin se, että kaikki oli laulusoundia myöten viritetty täsmälleen keskitien radion äänimaisemaan. Toisin sanoen mitään riskiä mihinkään suuntaan ei otettu eikä artistin todellinen oma persoona vielä kuulunut.

Yhtä uusi tuttavuus oli NCO, mutta nuori tummapintainen suomiräpäyttäjä voitti puolelleen, koska useammalla eri vaihteella edenneessä menossa oli niin aito fiilis. Kuten Stöö, NCOkaan ei tuntunut epätoivoisesti tavoittelevan jotain tiettyä sointia tai juttua, vaan kaveri vaikutti tekevän hiphopia täysin luontevasti, vailla tympeitä laskelmointeja. Ilmeisesti pääosin hyvinkin henkilökohtaisissa tarinoissa oli oikean elämän maku ja rutkasti terävää ja tervejärkistä huumoria, ja flow oli armoton. Welcome to the business, son! I’ll cover your ass.

Pelkään jo vähän toistavani itseäni, kun Pariisin Kevätkään — jolta olen nähnyt pari todella hyvää keikkaa — ei oikein kolahtanut kuin hetkittäin. Biisit olivat vanhoja tuttuja, mutta jakelussa oli jotenkin ärsyttävän turvallisesti rutinoitua otetta eikä bändiä meinannut erottaa koneista, vaikka kitaran varressa ja koskettimiston takana näytti edelleen notkuvan niinkin huikea musantekijä kuin Artturi Taira. Eihän Arto Tuunela mitään rokettirollia yritäkään tehdä, mutta oli mitä oli, niin ei sen näin miedolta pitäisi maistua.

Jälkimmäisen päivän ainoaa ulkomaista esiintyjää ei päässyt mietoudesta moittimaan. Tanskalainen Iris Gold on ehta Kristianian kasvatti ja veti siitä ja laajemminkin arvomaailmastaan kertovan biisinsä Mama Was A Hippie ylpeydellä ja lievästi sanoen sähäkästi. Kappaleet luotasivat isoa aluetta funkista ja soulista rockiin ja poppiin, mutta psykedeliaa hippitytöllä oli musiikissaan yllättävän niukasti. Bändi soitti kyllä tiukasti.

Totta puhuen biisimateriaali olisi voinut olla parempaakin, mutta esiintyjänä rento ja sydämellinen Iris oli tajunnanräjäyttävä. Hänen energiallaan voisi lämmittää Tamperetta pari kuukautta, ja kyllä hän saikin koko yleisöön liikettä ja suut hymyyn. Iris-kulta ei kätkenyt naisellista seksuaalisuuttaan todellakaan vakan alle, mutta käytös ei ollut millään tavoin härskiä, vaan ihastuttavan luonnollista ja kaiken maailman traumoista vapaata. Huusin lujaa, kun Iris jonkin pyysi meiltä: “Now, scream for pussy!” Jos hän saa teroitettua kappaleensa musiikillisesti omintakeisemmiksi, Iris Goldia ei pidättele mikään.

Ehtoon sulki päälavalla Yeboyah ja hän räppäsi aivan yhtä innostavasti Sidewaysissakin. Siitä keikasta tuli kuitenkin runoiltua sen verran, ettei nyt varmaan tarvitse. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen artisti, jos ette vielä tunne. Afro-suomalaisuutta parhaasta päästä!