Kello käy reilua kahtakymmentäyhtä ja tanskalaisyhtye Volbeatin pukuhuoneessa eletään taatusti jännittäviä hetkiä. Edellisen keikkansa saksalaisen jättifestari Wackenin lavalla noin 80000 ihmisen edessä soittanut kansansuosikki on nousemassa kööpenhaminalaisen Store Vega -konserttisalin lavalle, siis vaativan kotiyleisönsä eteen – yli puolen vuoden keikkatauon jälkeen.
Eihän tässä sinänsä ole mitään kummempaa: onhan kolmetoistavuotiaaksi ehtinyt ja lukemattomia keikkoja soittanut Volbeat marssinut jo aikaa sitten konkariosastolle. Mutta nyt, Motörheadin Born To Raise Hell -kappaleen kiihdyttäessä aikoja sitten loppuunmyytyä salia, bändi on silti erittäin kihelmöivän tilanteen edessä.
Kuinka niin? No, ensinnäkin, Volbeatin on määrä esitellä tänä iltana upouusi kitaristinsa eli Anthraxista äskettäin lähtenyt Rob Caggiano (”huhhuh, olemme treenanneet viime aikoina kuin pienet eläimet, sillä minun on pitänyt opetella reilut parikymmentä vanhaa Volbeat-biisiä vain muutamassa päivässä”, Caggiano kertoi Soundille aikaisemmin illalla). Toiseksi, puolen vuoden levytysbreikiltä palaavan yhtyeen vajaaseen sataminuuttiseen settiin kuuluu peräti neljä vetoa huhtikuussa ilmestyvältä Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -albumilta. Kolmanneksi, laulajakitaristi Michael Poulsen on vajaakuntoinen flunssansa johdosta. Neljänneksi, bändi aikoo kutsua lavalle vierailijoita ainakin pariin-kolmeen biisiin. Ja niin edelleen…
Sitten aikarauta saapuu puoli kymmenen kohdalle ja settilistassa komeileva New Intro tärähtää soimaan. Suosionosoitukset ovat tietenkin melkoiset, mutta perinnerakennus Vegan katto ei kuitenkaan räjähdä taivaan tuuliin aivan vielä. Sitten, yhtäkkiä, rumpali Jon Larsen kipuaa Pearl-tuplasettinsä taakse pimeyden keskeltä, saaden saman tien seuraa basisti Anders Kjølholmista ja Poulsenista. Viimeisenä esiin astuu mustiin verhoutunut Caggiano.
Saman tien käy selväksi, että viimeksi mainitun kitaraa ei ole ainakaan miksattu ”eka keikka varman päälle” -hengessä alas, sillä varsinkin ensimmäinen kappale Hallelujah Goat tuntuu kulkevan lähinnä amerikkalaisen komean kitarasoundin komennossa. Ja kulkeehan tämä – kenties paremmin ja tanakammin kuin koskaan aikaisemmin. Poulsen myös hakeutuu soittamaan uuden kitaristiparinsa viereen tuon tuostakin jo setin alkupuolella ja miehet hymyilevät kuin ne kuuluisat Hangon keksit. Yleisesti ottaen: tänä iltana tuntuu soitto maistuvan todella maukkaalle.
Muutaman biisin jälkeen Poulsen esittelee Caggianon yleisölle ja pyytää samalla uutta musikanttia esittelemään hieman tanskan kielen taitojaan. ”Kiitos” sieltä kohta irtoaakin, mutta vielä tässä vaiheessa enemmän kuin ujosti. Ehkä muusikko reipastuu jo näiden nyt soivien viiden Tanskan-keikan matkalla. Setin loppupuolella Poulsenilta tulee Caggianolle toinenkin pyyntö – bändi nimittäin intoutuu soittamaan lyhyitä coverpätkiä Rammsteinin ja Judas Priestin tuotannon parista, kunnes laulajakitaristi kyselee tuoreelta jäseneltä vähän Anthrax-riffittelyä. Nouseehan sieltä kohta pari sointua, jonka jälkeen Poulsen kommentoi nauraen: ”Mies on näköjään jo unohtamassa Anthraxin biisit…”. Tällaisten hetkien lisäksi erikoistunnelmia on tarjolla myös illan avaisyhtye Grumpynatorsin Christian Norgaardin vieraillessa lavalla muutamaankin otteeseen.
Biiseistä puheen ollen: entäs ne uudet numerot? No, Soundi on jo kuullut raakamiksatun Outlaw Gentlemen & Shady Ladiesin, joten Cape Of Our Heron, My Bodyn sekä Lola Montezin välitön tarttuvuus ei tule minkäänlaisena yllätyksenä. The Hangman’s Bodycount taas edustaaa uusien biisen ripeämpää ja hieman hevimpää osastoa – mutta vain hieman, sillä Volbeat uppoutuu viidennellä kiekollaan myös erittäinkin raskaisiin tunnelmiin, mutta nämä kappaleet jäävät vielä toistaiseksi odottamaan ensiesittelyään. Ylipäänsä on helppo sanoa, että muutaman kuuntelukerran perusteella Outlaw Gentlemen & Shady Ladies on Volbeatin tyylikkäin ja aivan ehdottomasti musiikillisesti laaja-alaisin kokonaisuus.
Kuten jo mainittiinkin niin Vegan-keikka päätti Volbeatin reilun puolen vuoden mittaisen esiintymistauon ja sen TODELLAKIN huomasi illan edetessä: muusikoiden energiatasot ja ”nyt näytetään” -fiilikset olivat todella kautta linjan korkealla eikä Poulsenin flunssakaan tuntunut vaikuttavan millään tavalla. Hymyt sen kuin levenivät illaan mittaan niin lavalla kuin sen edessäkin ja miksei salin takaosassakin.
Loppukeikasta jo huomattavasti rentoutuneemman ja jopa luottavaisen oloinen Caggiano keskittyi ensiesiintymisessään eritoten tarkkaan soittamiseen, mutta Poulsen ja Kjølholm ehtivät ottamaan yleisönsä tutun suvereenisti – ja vieläpä erittäin onnellisen näköisinä. Tuskinpa kaupungin suuret pojat pelkäsivät kotiyleisön unohtaneen heitä tauon aikana, mutta kasvojen pienet huojentuneet ilmeet, rinnan taputtelut sydämen kohdalta ja käsien haltioituneet levittelyt eivät vaikuttaneet näytellyiltä. Ei, nämä reaktiot tuntuivat nousevan jostakin alkukantaisen syvältä.
No joo. Mainio meininki kaiken kaikkiaan, niin livetunnelman kuin uuden musiikin osaltakin. Tämän illan perusteella keskieurooppalaisen areenatason saavuttaneen Volbeatin tulevaisuus näyttää – jos mahdollista – entistäkin valoisammalta.
Niin ja tosiaan, eipä unohdeta mainita tätäkään: Michael Poulsen on sitten viime näkemän laihtunut todella reippaasti. Mutta kuinka paljon ja miksi? Palataan asiaan.
Soundin Facebookista löytyy lisää kuvia. Tarkemmin sanottuna täältä.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Pistetään vielä biisilista: