Törmään aika ajoin käsitykseen, jonka mukaan jazz on ensisijaisesti oivallista ”taustamusiikkia”. Tai siihen, että koko genreä määrittää äärimmäinen roilotus, jota joskus saatetaan kutsua termillä ”siantappofree”. Geneerisellä cocktailpartyjazzilla ja Brötzmann-henkisellä sielunperkauksella ei tunnu olevan kauheasti tekemistä keskenään, ellei sellaiseksi laske niiden riittämättömyyttä kokonaisvaltaiseksi genreselitykseksi. Tuntuu yhtä puolittaiselta hymähtää vastaus kumpaan tahansa ennakkoluuloon.
Pohdin toisinaan mitä ”genre” ylipäätään tarkoittaa. Musiikin muotokieltä, toki, mutta onko esimerkiksi jazziksi usein luettava The Necks -trion äänimaisema yhtään sen enempää jazzia kuin vaikkapa Steve Reichin teokset, jotka luetaan klassisen musiikin kehityslinjaan kuuluvaksi? Ja toisaalta: abstraktin metallin ja raskaamman päädyn ”melkein jazzin” koordinaatit ovat toisinaan niin lähellä toisiaan, että Google Maps saattaisi heittää täpän samalla haulla kumpaan vain.
Kyse on usein muusikon taustasta ja yksittäisen projektin markkinoinnista. Tai kuten eräs alan vaikuttaja viisaasti joskus totesi: ”Jazz on jazzmuusikoiden soittamaa musiikkia.” Kuvailu ei ehkä ole aina täysin validi ja soveltuu lähinnä tilanteisiin, jossa jazzille pitää piirtää rajat, mutta pidän lausunnon lakonisuudesta ja monitulkintaisuudesta.
Itse asiassa tuntuu, että musiikin henkinen energia on genreä parempi työkalu esimerkiksi musasuositusten antoon. Oma taustani on hevin ja hc-punkin kuuntelussa, ja siitä räppisamplejen innoittamana jazzia kohti. Mitä enemmän musiikkia kuuntelen sitä luontevammalta tuntuu ajatella vaikkapa Minor Threatin ja Art Ensemble Of Chicagon edustavan jotain toisilleen sukua olevaa musiikillista pyrkimystä. Onko Art Ensemble siis ”punkia” ja Minor Threat ”jazzia”? No, ei tietenkään.
Pointti on lähinnä siinä, ettei pitäisi kauheasti vaikuttaa samastumispintaan, esitetäänkö korkeaoktaanista musiikkia sähkökitaroilla tai saksofoneilla. Silti genreaidat tuntuvat ohjaavan yhä paljon sitä, mitä kuunnellaan ja minkä musiikin pariin hakeudutaan. Punk- tai hevikeikalta tuntuu olevan pitkä matka freejazzin pariin – ja toisin päin.
Juttelin aiheesta nykyään Forssassa asuvan, St. Louisista kotoisin olevan Darin Grayn kanssa. Hän on ollut mukana monessa ja seikkaillut sekä kokeellisen raskaahkon rockin, erilaisten avantgardemusiikin alalajien että jazzin rajojen sisäpuolilla. Darin kertoi St. Lousisissa olleen hänen kasvaessaan poikkeuksellisen paljon erilaisten rajujen musiikkien limittymistä. ”En oikein ymmärrä, miksi nämä skenet ovat aina nykyään niin erillään”, hänkin pohdiskeli.
Nykymaailmassa genren sanotaan olevan käytännössä irrelevantti asia ja esimerkiksi soittolistojen tai festareiden ohjelmistojen ohjaavan toimintaa. Pidän tätä näkemystä osittain paikkansa pitävänä, mutta silti vielä hieman utopistisena. Genreä käytetään edelleen tuntuvasti musiikin kohdemarkkinointiin tai määrittelyyn, ja pahimmassa tapauksessa raja-aidat muodostavat esteitä uuden löytämiselle.
Tuntuu että ”ambientimpi” kokeellinen musiikki ja jazz läikkyvät luonnostaan sekaisin, mutta jostain syystä yllä mainittu esimerkki punkin suuntaan taipuvan ja vapaamman energiajazzin hankalasta yhdistymisestä pitää yllättävän usein kutinsa. olla rohkeampi kuratointi, ja tarkoitan tätä nyt enemmän ”double bill” tai lämppärikeikka-henkisten tilanteiden kannalta kuin festariohjelmissa.
Olisi hienoa nähdä vaikkapa Foreseen-keikalla samoja hahmoja, jotka kuuntelevat Ho Chi Moonia. Ehkä tämä hoituu parhaiten siten, että yhtyeet esiintyisivät samalla klubikeikalla?
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/24.