Olen katsonut vierestä, kun aikuinen mies lopettaa hyvän ruoan syömisen kesken kuullessaan, että kyseessä onkin kasvisruokaa. Voimia hänelle, missä tätä nykyä lieneekin. Ajat ovat varmasti vaikeat, kun Flow’hunkaan ei voi enää mennä, koska sieltä ei saa lihamakkaraa. Lihansyönti on ihmisoikeus missä tahansa!
Monelle kasvissyönti on samanlainen uhka maskuliinisuudelle kuin Coldplayn musiikki. Uutinen brittiyhtyeen saapumisesta Suomeen oli jälleen yksi indikaattori, miten tiettyjen asenteiden osalta on mahdoton päästä eteenpäin.
Olen kuunnellut Coldplaytä suunnilleen 20 vuotta vaihtelevasti. Uran alkuaikoina pidin yhtyeestä aika paljon. Viimeisen 10 vuoden aikana en ole juuri kuunnellut muuta kuin uudet levyt läpi ilmestyessään.
Erityisesti ollessani nuori miespuoliset kaverit vinoilivat Coldplayn kuuntelemisesta. He olivat kaikki kuulleet sen saman vitsin.
Keikkahypen myötä törmäsin somessa taas moniin yksinomaan miesten kirjoittamiin kommentteihin, joissa pyrittiin mitätöimään Coldplay-faniutta kummallisen demaskulinisaation kautta ja muisteltiin samaa kulunutta vitsiä jostain liki 20 vuoden takaa vaihtelevin tuloksin. Coldplay, eikös se ole sitä musiikkia, jota miehet kuuntelevat ja sitten mennään itkemään suihkuun. Ei vaan, musiikkia miehille, jotka masturboivat ja itkevät suihkussa. No, jotain suihkussa kuitenkin.
Olen pitänyt kyseistä vitsiä aina ihan kiinnostavana. Minusta sinänsä suihkussa masturboimisessa ei ole mitään vikaa, ja jos siinä samalla itkut tirauttaa, kun tuntuu niin hyvältä, mikäs siinä. Mutta käsittääkseni vitsi on pilkkaavuuteen pyrkivä ja sisältää ehdotuksen.
Se ehdottaa, että on olemassa musiikkia, jota miehet kuuntelevat masturboiden, mutta itkemättä. Eikä missään nimessä suihkussa! On myös olemassa musiikkia, jota kuunnellessa miehet eivät itke lainkaan. On myös olemassa musiikkia, jota kuunnellessaan miehet suorastaan panevat.
Vitsin pyrkimys on häpäisevä: tehdä miespuolisesta Coldplay-fanista vähemmän mies. Tosin vain sellaisessa maailmankuvassa, jossa ylipäätään nojataan maskuliinisuuden stereotypioihin.
Kun maailman hahmottaa binäärisinä oppositioina, feminiinisyys tai feminiiniset piirteet vähentävät maskuliinisuutta. Raju karjunta on maskuliinista, falsetti feminiinistä. Koska Chris Martin laulaa falsetissa katkeransuloisten pianomelodioiden päälle, hänen maskuliinisuutensa vähentyy.
Tällaisia vitsejä ei ole koskaan näkynyt:
Iron Maiden on musiikkia miehille, jotka paskantavat kännissä housuihin.
Juice Leskinen on musiikkia miehille, jotka avaavat keskiolutbaarin oven mahallaan aamuyhdeksältä.
Metallica on musiikkia miehille, jotka runkkaavat haulikon piippuun.
Eipä tarvitsekaan näkyä.
Vaikka välillä tuntuu, että sukupuolistereotypioista ja sukupuolten moninaisuudesta on keskusteltu viimeisen seitsemän vuoden aikana enemmän kuin mistään muusta, niin kehitystä ei juuri tapahdu.
Seurasin yhtä lailla typertyneenä keskustelua vuoden isoimman ensi-iltaviikonlopun tiimoilta. Barbie ja Oppenheimer tulivat yhtä aikaa elokuvateattereihin. Samoin kuin Coldplayn kohdalla, ihmiset löysivät jälleen kulttuurikeskustelun jostain vuosikymmenien takaa: oli oletus, että muovinen ja pinkki Barbie on naisille, rajun joukkotuhoaseen tarina Oppenheimer miehille. Vaikka keskustelu myös meemiytyi, se ei poista sitä tosiasiaa, että sukupuoleen liittyvät dikotomiat ja stereotypiat olivat ohjaamassa lähtökohtaisesti taas keskustelua, joka oli pöljä jo alkaessaan.
Keskustelu kutsui kansaa valitsemaan leirinsä; monet miehet kuvauttivat itsensä Barbie-kehyksissä ja ilmoittivat somessa ylpeinä, kuinka heidän maskuliinisuutensa ei ole uhattuna, ja kuinka he pitivät Barbiesta enemmän kuin Oppenheimerista – aivan kuin näiden elokuvien vertailemisessa olisi lähtökohtaisesti yhtään mitään järkeä. Jos Mission Impossible ja Risto Räppääjä tulevat ensi-iltaan samana päivänä, ei kukaan niitäkään vertaile keskenään.
Kulttuurikeskustelu tarvitsisi apupyörät ja hyvin jyrkän alamäen, jotta päästäisiin eteenpäin.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 7/23.