Kommentti: Niskalaukaustuomio kolmen tähden levyarviosta – verkkopalautteet lyövät välillä melkoisesti yli

Wikimedia Commons

Soundin verkkotoimitusta muistettiin sähköpostitse lukijapalautteella. Palautteen sävy ja sisältö innoittivat kommentoimaan aihetta laajemmin.

Aah, mikäs voisi olla tämän mukavampaa. Ulkona on kaunis, aurinkoinen talvipäivä, pöydällä höyryää kuppi kuumaa ja edessä on uusi työpäivä musiikkimaailman merkillisyyksien äärellä. Hieno keskiviikko selkeästi edessä!

Ja mitä tuolla sähköpostissa näkyykään? Palautetta lukijalta, kiva! Katsotaanpa, millaisia terveisiä tällä kertaa saadaan.

“Terveisiä tälle [nimi poistettu] joka antoi [nimi poistettu] levylle kolme tähteä jotta työntäisi helevetin pitkän putken perseeseensä ja tekisi jotain muuta tuollaiselle kusipäälle sopivaa vastaavaa hupia”, lukija aloittaa viestinsä.

Oho, nyt on tainnut mennä kolmen tähden arvio jollakulla tunteisiin. Viestin kierrosluvut kiristyvät tekstin edetessä, kunnes lopussa mittari menee jo reilusti punaiselle.

“[Kriitikon] paikka on montun reunalla niskalaukausta vaille valmis. Mistä näitä yhteiskunnan loiseläimiä oikein siunaantuukaan?”

No niin! Itse olen suuri mustan huumorin ystävä, joten viestin absurdius herätti ensi alkuun hilpeyttä. Aikamoiselle laukalle on jollakulla lähtenyt ajatuksenkulku levyarvion vuoksi. Soundin pisteasteikolla kolme tähteä merkitsee “levyhyllyyn sopivaa albumia”, joten aika herkästi ollaan niskalaukauksia jakelemassa.

Kuten monet vastaavanlaiset palautteet – asialliset viestit toki käydään asiallisesti läpi – tämäkin löysi tiensä toimituksen keskustelualustalle huumorin lähteeksi. Huvittuneiden reaktioiden lomassa joku totesi, ettei tuo ole oikeastaan kovin hauskaa. Että eikö tämä nyt ole täysin kohtuutonta.

Ja niinhän se on. On surullista, että tällaisista viesteistä on tullut verkossa niin tavallisia, etteivät ne erityisesti yllätä. Että tässä on uusi normaali. Ei tämä viesti ollut suinkaan mikään ainutlaatuinen tapaus.

Arvioita työkseen tai harrastuksena kirjoittavat musiikkitoimittajat osaavat itsekin sivaltaa häijysti. Joskus kritiikkien sävy yltyy suorastaan ilkeäksi, joten on selvää, että kiukkuista palautetta tulee sekä lukijoilta että artisteilta. Jos haukkuja jakelee, täytyy osata ottaa haukkuja myös vastaan.

2010-luvulla on kuitenkin yleistynyt sellainen trendi, että kritiikkiä siedetään yhä huonommin. Yleisö saattaa kannattaa suosikkiartistiaan niin vankasti, että mikäli artistin levy saa kehnon arvion, kuulija loukkaantuu hänen puolestaan. Tämä on tavallaan hienoa – intohimostahan musiikissa on kysymys –, mutta loukkaantumisen kynnys on laskenut huomattavan alas.

Jonkun albumin arvio saattaa olla voittopuolisesti kehuva, mutta esimerkiksi muutamista sanoituksista löydetään huomauttamista. Tämäkin saattaa riittää siihen, että arvio tulkitaan ilkeäksi haukkumiseksi. Tai jos keikka-arviossa todetaan, että laulaja selvästi unohti jonkin kappaleen sanat, tämä voi saada osan lukijoista raivon partaalle.

Nyt ne kiusaavat minun idoliani! Eikö voisi keskittyä siihen, miten kivaa kaikilla oli!

Tuntuu kuin arviot tulkittaisiin välillä niin, että kriitikko arvostelee paitsi artistin hengentuotetta myös tämän fanikunnan musiikkimakua. Että kriitikon moitteet ovat hyökkäys artistia ja tämän kuulijakuntaa kohtaan.

Eihän se niin mene. Kriitikko kuuntelee levyn tai katsoo keikan ja kertoo sitten, mitä mieltä oli. Joku toinen arvostelija voisi olla samasta aiheesta eri mieltä, mutta tämä oli tämän nimenomaisen kriitikon näkemys aiheesta. Parhaassa tapauksessa se on huolella punnittu, harkittu ja perusteltu näkemys, mutta silti se on lopulta yhden ihmisen mielipide.

Eikä mikään estä lukijoita kommentoimasta toimittajan mielipidettä. Arvion yhteyteen voi sosiaalisessa mediassa kirjoittaa vaikka että “kunnioitan näkemystäsi, mutta itse olen tästä levystä toista mieltä”. Tai sitten voi kirjoittaa, että “mitä helvettiä se toimittaja horisee, tämä levyhän on hyvä”.

Mutta jos ei ymmärrä eroa toimittajan tekstin kritisoimisen ja niskalaukaustuomioiden jakelemisen välillä, olisi syytä seisahtua hetkeksi ja miettiä, millaiseksi olemme antaneet keskustelukulttuurin muuttua ja mitä asialle voisi tehdä.