P.O.S. 10.6.2009, Gloria, Helsinki

P.O.S tuli, näki ja voitti pienen porukan heittämällä aivan suvereenit klassikkokeikat Halsingissä (todistettu) ja Tampereella (kuultu). Toivottavasti tulee toistekin, niin te kaikki pois jääneet voitte korjata virheenne.

Parhaimmillaan joidenkin amerikkalaisten hardcore-piirien positivismi on hieno asia. Nyt en tarkoita sellaista ulkokultaista “THAT’S AWESOME!”-lätinää, vaan oikeata uskoa itseen ja sen mukaan elämistä. Kykyä tehdä näin ilman, että se vaikuttaa negatiivisesti toisten mahdollisuuksiin täyttää oma potentiaalinsa pisteeseen mihin he haluavat sen viedä. Siinä on utopistinen ote, mutta skaala on sen verran järkevä että mahdottomuuksiin voi pyrkiä antautumatta 1900-lukulaisen ihmiskunnan lempiharrastuksen vietäväksi, eli miljoonien lahtaamiseen utopian nimissä.

Minulle pitkäaikaisen kuuntelijana amerikkalainen räppi on viime vuodet ollut hiukan vaikea laji. Yritystä ei ole puuttunut ja olen ihan tosissani koettanut jaksaa monia Fiilinin Teemun suosittelemia artisteja ja ainakin paperilla mielenkiintoiselta vaikuttavia superstaroja. Lil’ Wayne ei ole lähtenyt. Eikä crunk oikeastaan. Jotkut screwed-jutut menevät kategoriaan “ihan ok”, mutta innostuminen on silti kaukana. Toisaalta, usein tuntuu että se kokeellisempi laita on taas genrenä hiukan liian sisäänpäinkääntynyt ja täten taipuvainen toistoon ja muodon luulemiseen sisällöksi, koska säröääniä ei synny ulkopuolelta tulevista viakutteista. Aika harvassa ovat tässäkin genressä ne Level Live Wiret.

Tämä oli siis pohjana kun surffasin P.O.S:n MySpaceen ja Drumroll pärähti soimaan. Olin myyty. Tarjotun lämppärikeikan vastaanottaminen oli tässä tilanteessa itsestäänelvyys. Meininki oli aivan mahtava: särmikäs ja kokeellinen unohtamatta klassisen laadukasta flowta. Yhdistelmä koukuttavia altsurock-kertsejä ja A Tribe Called Quest-vaikutteista räppäystä. Lyriikat käsittelevät juuri sitä aiemmin mainittua tematiikkaa, eli kontrollia omasta elämästä ja aika samalla otteella. P.O.S:n taustalta löytyykin hardcorea.

10.6.2009 oli päivä jolloin Suomi ja Venäjä pelasivat MM-karsintaottelua, lajina jalkapallo, se lätkää kiinnostavampi joukkuelaji. Oman keikan alus kului suomalaisten seisoskelua ja Miklun roiskintaa katsoessa. Masentavaa. Keikan alkuakin siirrettiin tunnilla. Loppujen lopuksi paikalle saapui noin muutama tusina ihmistä ja niistäkin pari liian paljon valkoisia vaatteita (raidoilla jopa…) käyttävä geelihyppyrijanaria olivat siellä jostain aivan muusta syystä kuin musiikin vuoksi.

Tämä siis pohjana kun P.O.S. astuu Räbätin hiukan kaoottisen setin jälkeen lauteille… Lava saa jäädä heti. P.O.S viettää koko illan lattialla, muutamaa pöydän takana MPC:n kimpussa vietettyä hetkeä lukuunottamatta. Heittäytyminen tilanteeseen oli todella hienoa katseltavaa ja kuunneltavaa. Yleisön oli pakko lähteä mukaan. P.O.S. loi nälän osallistua tilanteeseen vahvemmin kuin esimerkiksi me edeltäneessä setissä. Kyseessä ei myöskään ollut yleisö, joka saapui paikalle yhtä valmiina heittäytymään kuin illan artisti. Tai yleisö joka on tietoisesti ostanut lipun osallistuakseen joukkohurmioon. P.O.S:n työvoitto oli totaalinen. Tältä homma näyttää silloin kuin vaikuttimet musiikin tekemisen taustalla ovat kohdillaan.

Ne parikymmentä ihmistä jotka keikalla olivat kertovat kaikille kavereilleen ja jos maailmassa on edes hetkellisesti järkeä, P.O.S:n seuraavalla Helsingin keikalla on ainakin 200 ihmistä, jotka tajusivat vasta jälkijättöisesti mistä olivat jääneet paitsi.

Tänä vuonna julkaistu Never Better on muuten yksi parhaita räppiläevyjä vuosiin.

Ja haltioitunutta keikkaraporttia löytyy Basson foorumilta