Vahvasti omaäänisellä musiikilla debytoiva Anis Kiitu lyö jauhot suuhun heti kättelyssä. Albumin avaava Kaunis tekee inventaarion toksisesta parisuhteessa ensimmäisessä persoonassa mitään himmailematta. Hei poika lisää kierroksia ja vie kuulijan paljon pimeämpään kuin tämä ikinä kuvitteli joutuvansa. Apua! Tämähän on hyytävää kamaa! Synkkien säkeiden yllä ei leijaile kuitenkaan itsetietoisen taideshokeeraamisen henki. Ajoittain jopa turhankin vuolaasti soivan harmonikan, tehokkaasti sanansa valitsevan kitaran ja vähäeleisen perkussiokehikon keskellä soiva ääni kertoo aikuisen, elämää kokeneen, ihmisyyttä pelottomasti ja vilpittömästi tutkivan ihmisen tarinoita.
Anis Kiitu on luonnonmukaisen sointinsa taidolla toteuttava yhtye. Musiikin voima kumpuaa kuitenkin lumoavalla ja luonnonkauniilla äänellä laulavan Anna-Riikka Vehviläisen kappaleista. Kaiken akustisen touhuilun hähmäiseksi yleisnimeksi vakiintuneen folkin sijaan huomaan ajattelevani näitä sävelmiä mystisinä kansanlauluina. Niiden kirjoittaja on tiedossa ja musiikin arkaaisista sävyistä huolimatta ne puhuvat modernin ihmisen sielusta. Risto ja Stepa ankkuroivat mainioilla visiiteillään osaltaan rehevää ilmaisua omaan aikaamme.
Anis Kiitun lauluissa on kuitenkin ylisukupolvista perspektiiviä, joka on kaukana kevytnostalgiasta saati nykypopin kouristuksenomaisesta hirttäytymisestä kaavamaiseen ja ohueen preesensiin: minä ja sinä, tässä ja nyt. Nimikkolaulu Kaiholan kaipuu viiltää halki aikakausien. Muistin murenemisen riipaiseva kuvaus Muistola puhuu muistoista sentimentaalihaikailun sijaan ihmisyyden kantavana tukirankana. Lempeällä energialla syvälle sukeltavat laulut tuovat Anis Kiitun synkemmälle, jopa ahdistavalle puolelle tervetulleen tasapainottajan.
Haastattelu
Teksti: Pekka Laine
Anna-Riikka Vehviläinen, olen siinä käsityksessä, että lauluntekijyys on melko hiljan pintaan pulpahtanut osa sinua. Milloin ja mistä lauluja alkoi ilmaantua?
– En joitakin vuosia sitten tiennyt oikein osaavani laulaa saati missään nimessä kirjoittaa omia lauluja. Ajatus ei ollut käynyt mielessä edes haaveilun tasolla. Tuutulauluja laulellen löysin ensin oman ääneni ja lopulta muutama vuosi sitten, aivan yks kaks pintaan nousi säveliä sanojen kera – syntyi Kaunis, Kaihola ja muutama muukin. Hämmentyneenä lähetin rakkaalle ystävälle puhelinäänitteen Kauniista, että katsohan kuinka erikoista. Hän olikin yllättäen kovin kannustava ja osasi myös ohjata eteenpäin, muiden soittajien äärelle. Luulen, että matkareppu oli ylitsepursuavan täynnä tarinoita ja tuota kuormaa oli tarve keventää hieman, näin laulellen.
Miten Anis Kiitu -yhtye on löytänyt sointinsa ja musiikki lopullisen muotonsa?
– Sointi syntyi sattumalta. Jokainen meistä neljästä on antanut pienen palan omaansa ja onnekkaasti se kaikki tuntui sulautuvan yhteen varsin kivuttomasti. Jollain tapaa määrittävänä tekijänä näkisin haitaristimme Petrin (Makkonen) suvereenin osaamisen sekä ymmärryksen musiikista. Hänen jälkeensä tuli Markus (Väisänen), ihmeellinen kitaristi, joka kuljettaa sointia maagilliseen suuntaan. Perkussionistin ja äänitaikurin Sampsan (Väätäinen) läsnäolo ja virtuoosimaisuus antoi kokonaisuudelle lopullisen luonnon.
Olet ammatiltasi lääkäri. Onko laulujen maailman ja siviilityön välillä joku vyöhyke, jossa ne yhdistyvät? Vai onko kyseessä kaksi toisistaan irrallista maailmaa?
– Vaikka luonnontieteen, hoitotyön ja musiikin maailmojen välillä on ilmaa, lopulta kyseessä on saman sadun käännökset eri kielille – keskiössä on ihmisyys. Jos lääkärinä olen asiantuntija ja kuuntelija ja lauluntekijänä havainnoija ja kertoja, on yhtymäkohtana mahdollisuus luovia erilaisten maailmojen äärellä ja tarkastella ihmisenä olemisen monia muotoja. Arkityö pitää myös sisällään tarinoita koko olemisen kirjon verran. Kummankin polun risteyksessä seisten toivon voivani tuoda esiin sitä syvää kunnioitusta ja ihailua, jota koen kanssaihmisiä kohtaan.